Tätä se mun uneni tiesi. Jo viimekesästä alkaen olen meinannut lähteä lenkille ja nyt se sitten tapahtui. Tai oikeastaan jo launataina alkoi kuntoilu. Aloitin komeasti korkeanpaikan treenillä. Ajoin Kokkolaan, kävin uimassa ja ajoin takaisin alaspäin - kotiin.
Se varsinainen lenkkipäivä olis sitten sunnuntaina. Se tavallaan onnistui. Eka ongelma tuli sukkien kanssa. Tai oikeastaan sellaisten kivasti puristavien säärystimien kanssa. Piti netistä katsoa ohje, että miten päin ne laitetaan jalkaan. Onneksi löytyi ohje. Miten niin liian kauan edellisestä lenkistä.
Seuraava sattumus tuli kilometrin hölkkäämisen jälkeen. Syke paukutti aivan tapissa ja sykemittarista loppui akku. Tästäkin selvisin ihan itse. Olen hyvinkin vakuuttunut, että sydämeni sykki aivan koko lenkin, vaikka mittari olikin OFF asennossa.
Parin kilometrin jälkeen nilkat ja polvet muistuttivat olemassaolostaan. Jopa oli outoa, että näin lyhyen lönköttelyn jälkeen tuntui olevan saranoissa rasvauksen puutetta. Onneksi tämäkin kitinä tavallaan helpottui lenkin edetessä.
Tasan puolessa välissä lenkkiä päätin, että en kierrä koko reittiä. Käännyin takaisin ja lönköttelin kotiin. Viisas pääsee vähemmällä.
Takaisin jolkotellessani ohitin pihalla ulkoilevan äidin ja pikkuisen pojan. Poika lähti juosta kirmailemaan vierelläni isosti hymyillen - samaa vauhtia. Nopsasti keksin, että peruskuntotreenissä pitää juosta hiljaa. Kyllä minä olisin lujempaakin...
Perinteitä kunnioittaen loppuspurtti tapahtuu kerrostalon portaissa. Siten saan elimistöön kivan buustin maitohappoa jäykistämään lihakset seuraavaa päivää ajatellen. Suihku, vesi ja apinan banaani ekana huoltona. Tokana huoltona venyttelyä ja vipana huoltona soffalla makuuta.
Voi että tätä urheilijan elämää. Varokaa vaan vuoden 2015 maratoonarit. Minä olen jossain mukana ja tulen voittamaan - itseni... ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti