Surullinen iltalenkki...

Tänään illalla aioin kirjoittaa kivan kertomuksen omasta juhlamaratonistani. Lähdin hyvillä mielin iltalenkille, mutta kaikki ei mennytkään ihan suunnitelman mukaisesti.

Niin, vielä pari tuntia sitten kaikki oli hyvin. Päivä meni kivasti erilaisia asioita puuhastellessa. Ilta alkoi pimenemään ja sitten lähdin lenkille luotettavan ystäväni kanssa. Päätin lenkin ajankohdan jo aamusella, koska tiesin ystävänikin haluavani lähteä iltalenkille.

Lähdin hissillä roskapussit mukanani. Pihaltani oli tarkoitus aloittaa tämän illan yhteinen taival ystävän kanssa. Olosuhteet olivat mainiot. Kivan leppoisa ja pimeä keli. Olisimme molemmat suoriutuneet lenkistä hyvin, jos kaikki olisi ollut hyvin.

Huomasin heti lenkin alussa, että ystävälläni ei ole kaikki hyvin. Lenkki ei edennyt ensimmäisiä metrejä pidemmälle. Meidän oli pakko pysähtyä. Yhdessä yritimme uudelleen lenkin aloittamista, mutta taas jouduimme pysähtymään.

Osa lukijoista varmaan tietää minun ammatillisen koulutukseni. Tein nopeasti diagnoosin, että kyseessä on sähkön johtumiseen liittyvä ongelma. Onneksi ei kuitenkaan totaaliblokki. Ystävä oli todella huonossa kunnossa. Pelkäsin, että nyt se on menoa. Olin aivan varma, että ystävä ei ole lenkkikuntoinen tällä kerralla.

Olen kuullut, että näinä hetkinä voi elämä vilistä filminauhan tavalla silmissä. Näin ei minulle käynyt. Oikeastaan vasta lenkin loppuosassa mieleen pulpahteli yhteisten lenkkiemme kohokohtia. Onneksi niistä on muutamia kuvia. Niitä voin sitten katsoa, ettei ystäväni tästä enää toivu lenkkikuntoiseksi.

Tajusin myös lenkin loputtua syyn tähän murheelliseen tilanteeseen. Tiesin ystävälleni tapahtuneesta lattiaan kolahtamisesta edellisen lenkin päätyttyä. Syytä tapahtuneeseen en tiedä, mutta kolahdus oli kova.

Lenkin jälkeen asettelin rakkaan otsalamppuni - uskollisen pimeän lenkin ystäväni - talon parhaalle tyynylle lepäämään.

Niin, siis otsalanpun katkaisija on jotenkin vääntynyt siten, että ilman ulkopuolista puristusta ei valo pala. Onneksi työmaalla kaapissa on uskonnollista Jee... teippiä. Uskoisin lampun ehjäytyvän sillä. Jos ei ehjäänny, niin Joulupukki varmaan tuo omenaläppärin mukana uuden ystävän. Jos näin käy, niin loppusijoitan otsalamppuystäväni arvoiseensa paikkaan. Siihen aarrepahvilaatikkoon kaiken muun arvokkaan sähkölaitesälän kanssa. 

Kyllä tämä tästä...

Harjoitusohjelman toimivuus

Voisin väittää, että treeniohjelmani toimii. Torstaina oli vuorossa kropan huolto ja treeninälän kasvattaminen. 

Juoksuharjoitusten sisältö on vaihdellut intervallien, kovan/hitaan tasavauhtisen ja pitkäkestoisen treeni-idean kesken. Harjoitusten tuoksinassa kroppa huomaa uutta rasitusta ja siitä seurauksena pientä rasitustunnetta seuraavalle päivälle. 

Kuitenkin oikeassa suhteessa olevat taukopäivät lihashuoltoineen ja liikkuvuusharjoituksineen auttavat toipumaan. Sitten se paras. Nyt on syttynyt treenijano. Jalat tahtoisivat jo. Onneksi loppuviikolle on tiedossa useita kilometrejä ja monta minuuttia. 

Varoituksen sana HCM2016 osallistujat - minäkin olen kisassa mukana. ;)

Kuvassa ei ole tennispallo. Se on jalanpohjan rääkkäin.

Mihin on aikaa jäljellä:

Minun päivä Polar A360 tallentamana

Tämän päivän saldo ranteessa olevan laitteen mukaan 17,7km ja 23286 asekelta. Treeninä piti olla kevyt tasavauhtinen hölköttely. 

1. Aamulla ennen aamukukon laulamista kirmaisin 50min lenkille keskisykkeellä 121. Tuntui hyvältä ja kevyeltä. 
2. Työmaalle saavuin hieman etuajassa. Joten aloitin "työnteon" kropan huollolla sillä yhdellä salaisista aseistani. Siitä yritän napata kuvan huomenna. Äärimmäisen kiva kokemus.
3. Töiden jälkeen kävimme perheen hallituksen puheenjohtajan kanssa kahdestaan kävelyllä.
4. Sitten vielä talkootyönä kahden talouden nurmikonleikkuu. Treenaajana tietysti kaappaan rannekoneeseen kaikki askeleet ja pomppimiset talteen. Numeroista kun tulee niin hyvä mieli.

Syväkyykkyjen yms. treenien tekemiseen aikaa:

Pasia ärsyttää treenaamisessa juuri nyt

Voihan ärsytys. Eilen toteutin onnistuneen pitkän lenkin. Viimeviikolla sain kerättyä lenkkikilometrejä suunnitellun määrän. Jalat haluaisivat mennä taas tänään pihalle, mutta nyt kannattaa pitää päivän taukoa.

Tiedän kokemuksesta, että km määrää kasvattaessa tulee kroppaa kuunnella tarkasti ja uskoa kuulemaa. Eilisen lenkin jälkeen kokeilin ekan kerran elämässäsin treenin jälkeen kompressiosäärystimien ja -housujen palauttavaa vaikutusta. Menestys oli hyvä. Kompressio ja muu venyttelyhuolto toimivat. Tänään aamulla olisi "normaalisti" ollut pidemmän lenkin jälkeistä kipeytymistä. Nyt ei ollut. Jalat olisivat kunnossa, mutta nettivalmentaja sanoo - lepää. Asia selvä.

Onneksi mielikuvitus ja digikuva auttavat tuskassa. Aina voi muistelle. Viime vuoden syksyllä elo-syyskuun vaihteessa treenipaikalla ei puhuttu Suomea. Matkalaukkuun pakkasin lenkkarit ja lipussa luki Tanska. Silloin oli hyvä lyhyt treeni, vaikka satoikin.Selfien taustaksikin löytyi jotain kultturellia #taijotainsellaista.

Käännetäänpä tämä "ärsytys" eduksi. Arvatkaa lähdenkö huomenna aamulla lenkille ennen töihin menoa? Arvatkaa onko minulla silloin gasellimainen askel?

Treeniaikaa:

Pasi ja HCM 2016

Pasilla on treeniaikaa vielä jäljellä ruhtinaalliset:

Nyt sitten on katseet käännetty minun henkilökohtaiseen juhlamaratoniin. HCM 2016 olkoon minun kymmenes maratoni. Edellisestä on aikaa jo useampi vuosi. Oikeastaan harmittavan paljon aikaa. Takaraivoon on kuitenkin jäänyt maratonkutina. Maratonissa on sitä jotain...

Teenit ovat olleet vuosien saatossa jatkuvasti katkolla mitä kummallisempien syiden vuoksi. Monen monta kertaa olen aloittanut ja sitten joku kiva syy on aiheuttanut tauon.

Syksyllä pääsin ulkoiluttamaan lenkkareita monessa kelissä.

 

Talvella pääsin Juoksija -lehden nettivalmentajan avustuksella hyvään treenivauhtiin. Talven kelit jopa suosivat, kuten alla olevista kuvista voi aistia.

  

   

Olen toki hieman kesäisemmissäkin maisemissa käynyt hölköttelemässä.

Nyt tavoitteelliset treenit ovat totisinta totta. Helsinki City Marathon 2016 on 13.8.2016, Juoksijan nettivalmentajaan on ohjelmoitu treeniohjelma, ostaa päräytin eilen uudet upean keltaiset kompressiosäärystimet ja kaivoin kaapista pullollisen kuntojuomatiivistettä. Salaisena aseena on lisäksi päivittäiset syväkyykyt. Nyt ei tarvitse kuin kirmata asfaltilla valmentajan kannustamana ja antaa säärystimien ja kyykyn huoltaa kroppaa.

Tässä tämän päivän treenivideo:

Mitä Suomen itsenäisyydestä tuli tänään mieleen??

Tänään Suomen itsenäisyyspäivänä tuli kaksi konkreettista asiaa mieleen:

A: Juoksin pitkän lenkin omaan rauhalliseen tahtiin. Selässä ei ollut reppua, eikä mukana ollut kivääriä. Kukaan ei ajanut minua takaa ja kykenin tervehtimään iloisesti vastaantulijoita. Heti lenkin jälkeen kävin suihkussa ja istahdin rauhassa ruokapöytään. Seuraavaksi aloin nauttimaan television itsenäisyyspäivätarjonnasta.

Suomen itsenäisyydestä taistelleilla tilanne oli toisin. He eivät itse päättäneet etenemisvauhtiaan. Vastaantulijoita ei voinut tervehtiä. Selässä painava reppu ja kivääri kolisi lonkkaan jatkuvasti sekä kipeästi. Ajoittain heitä ajettiin takaa, joten edetä piti konkreettisesti henkensä edestä. Harvoin oli vastassa rauhallista ruokahetkeä. 

Kyllä herää kovasti kunnioituksen tunteita.

B: Iltapäivällä katselin ajalle tyypilliseen tapaan kahta TV-lähetystä samanaikaisesti. Niistä löytyi yllättäen jotain yhteistä. Kaisa Mäkäräinen kisaili ampumahiihdossa tärkeistä kokonaispisteistä ja Tuntemattomassa sotilaassa taisteltiin maamme itsenäisyydestä.

Siis mitä samankaltaisuutta niissä oli? Molemmissa ammuttiin kovilla. Ampumisessa jokainen yritti osua mahdollisimman tarkasti ja pelättiin vastustajan tarkkuutta. Molemmissa lähetyksissä edettiin ajoittain aivan hurjaa vauhtia. Molemmissa lähetyksissä pyrittiin osallistujien kesken samaan maaliin - voittajana. Molemmissa huollon pitää pelata hyvin.

Kyllä herää kovasti kunnioituksen tunteita.

Koulutuskeskus SEDU:n Koekenalantien opetuspisteen YouTube-sivusto (https://youtu.be/1LovrbYII0U)

Rauhaisaa Suomen ja suomalaisten itsenäisyyspäivää.

Hyvä paha kipu

Jokunen viikko on ollut treenit käynnissä omaan henkilökohtaiseen juhlamaratoniin. Siihen kymmenenteen. Vielä ei ole kohde tarkentunut, mutta vuosi on jo tiedossa. Se 2015.

Sitten ottaa kipeää. Pääsin juuri omille jaloille hyvään treenitahtiin. Jääköön se salaisuudeksi, mitä viikossa on kerääntynyt. Määrällisesti se on suunnilleen samaa tasoa kuin edellisille maratoneille valmistautuessa, mutta poikkeuksellisen nopeasti nostin määrän tälle tasolle. Sitten kipu.

Käväisin nostattamassa sykettä katsomalla ja kannustamalla HCM:ssa Hesassa jaloissa sandaalit. Päivän aikana tuli käveltyä paljon, seisoskeltua paljon ja sitten seuraavalla lenkillä alkoivat oireet. Voihan räkä.

Nyt tarttee tehdä jotain. Ensin harmitellaan, sitten jaetaan tuskaa jonkun toisen juoksuharrastajan kesken, sitten Googlataan hoito-ohjeita ja lopuksi päätetään tehdä jotain.

Nopea rastitustason määrän kasvaminen on siis tainnut tulehduttaa akilesjännettä. Nyt on meneillään tauko juoksemisesta, kylmää pohkeeseen monta kertaa päivässä, buranaa nappailen muutaman päivässä, buranan vatsaoireisiin toista lääkettä, kevyttä venyttelyä ja jotain volttareenia voiteena. Ja vot...eipä ole enää kipeä.

Sitten se paras juttu. Tietolähteessä suositeltiin treenaamisen jatkamista jollain korvaavalla tavalla. Kypärä päähän, pyörä esille ja menoksi. Ja on ollut kivaa. 1,5h treenejä vaihtelevassa maastossa. Paras metsän eläimistä oli tänään joku pirun iso haukka. Oli upea fiilis seurata sen liitelyä pellon päällä. Välillä aurinko paistaa täysillä ja tänään ukkospilvet esittivät minulle erinomaisen hienoa kerääntymistanssia taivaalla. Aivan huikean hienoja teräviä eri tasoisia tummia pilvenreunoja. Ilmeisesti olen hoitanut korttini oikein. Kotiin päästyä alkoi satamaan taivaan täydeltä, ei yhtään ennen.

Suunnistamisessa näytän olevan taitava. Sekä eilen, että tänään pyöräillessä maastossa tavallaan eksyin. Eilen kuntoratamaisemissa ja tänään metsäautotiemaastossa. Eilen sain kantaa välillä pyörää, pyörä meinasi upota suohon ja lopuksi uitin renkaat puhtaaksi järvessä. Tänään pyöräilyn kruunasi metsäautotien perimmäisessä päässä kääntöpaikka. Taisin sitten kerran kääntyä väärään suuntaan. Aina ei voi voittaa. Vauhtia oli tänää kovasti. Huippunopeus pyörällä oli 160km/h - ainakin sykemittarin mukaan. Pohkeen parannuttua Pasin ei saa unohtaa muita kuntoilumuotoja. Kiitos akilesjänteelle... :)

Vaikeuksien(ko) kautta voittoon(ko)?

Tätä se mun uneni tiesi. Jo viimekesästä alkaen olen meinannut lähteä lenkille ja nyt se sitten tapahtui. Tai oikeastaan jo launataina alkoi kuntoilu. Aloitin komeasti korkeanpaikan treenillä. Ajoin Kokkolaan, kävin uimassa ja ajoin takaisin alaspäin - kotiin.

Se varsinainen lenkkipäivä olis sitten sunnuntaina. Se tavallaan onnistui. Eka ongelma tuli sukkien kanssa. Tai oikeastaan sellaisten kivasti puristavien säärystimien kanssa. Piti netistä katsoa ohje, että miten päin ne laitetaan jalkaan. Onneksi löytyi ohje. Miten niin liian kauan edellisestä lenkistä.

Seuraava sattumus tuli kilometrin hölkkäämisen jälkeen. Syke paukutti aivan tapissa ja sykemittarista loppui akku. Tästäkin selvisin ihan itse. Olen hyvinkin vakuuttunut, että sydämeni sykki aivan koko lenkin, vaikka mittari olikin OFF asennossa.

Parin kilometrin jälkeen nilkat ja polvet muistuttivat olemassaolostaan. Jopa oli outoa, että näin lyhyen lönköttelyn jälkeen tuntui olevan saranoissa rasvauksen puutetta. Onneksi tämäkin kitinä tavallaan helpottui lenkin edetessä. 

Tasan puolessa välissä lenkkiä päätin, että en kierrä koko reittiä. Käännyin takaisin ja lönköttelin kotiin. Viisas pääsee vähemmällä.

Takaisin jolkotellessani ohitin pihalla ulkoilevan äidin ja pikkuisen pojan. Poika lähti juosta kirmailemaan vierelläni isosti hymyillen - samaa vauhtia. Nopsasti keksin, että peruskuntotreenissä pitää juosta hiljaa. Kyllä minä olisin lujempaakin...

Perinteitä kunnioittaen loppuspurtti tapahtuu kerrostalon portaissa. Siten saan elimistöön kivan buustin maitohappoa jäykistämään lihakset seuraavaa päivää ajatellen. Suihku, vesi ja apinan banaani ekana huoltona. Tokana huoltona venyttelyä ja vipana huoltona soffalla makuuta. 

Voi että tätä urheilijan elämää. Varokaa vaan vuoden 2015 maratoonarit. Minä olen jossain mukana ja tulen voittamaan - itseni... ;)

Kaukopartiomarssi 2012 (osa 2/3)

Viimeiset hetket

Lähdimme perjantaina aamulla ajelemaan Etelä-Pohjanmaalta kohti Uttia. Jo autojen pakkausvaiheessa oli aistittavissa pientä kutinaa kropassa. Matkalla jutut pyörivät tulevan koitoksen ympärillä ja taisipa jokainen ajatella puoliääneen “muistinko ottaa kaiken tarpeellisen” -ajatuksia. Tietysti viimeiset ostokset muonan osalta tehtiin matkan aikana.

Olimme varanneet etukäteen sopivan matkan päästä riittävän ison mökin käyttöömme. Mökissä halusimme olevan riittävästi lepotilaa ja sauna marssin jälkeistä elämää ajatellen. Hyvän mökin löysimmekin. Mökille päästyämme alkoi heti jokaisen osalta omat viimeiset viritykset varusteiden, ruoan ja juoman osalta. Jokaisella oli marssia ajatellen oma visio edellämainituista. Yhteisesti olimme kuitenkin päättäneet syömistaktiikaksi sen, että jokaisen kierroksen välissä teemme varsinaisen ruokailun Uttihallissa. Tämä päätös tietysti vaikutti siihen, mitä marssireppuun pakattiin.

Itse marssihan koostui kolmesta 25km lenkistä, jotka alkoivat ja loppuivat aina Uttihalliin. Sallittua oli säilyttää osaa varusteista hallilla. Ja muutenkin hallissa sai suorittaa henkilökohtaista huoltoa. Tämä oli mielestäni hyvä “helpotus” muuten niin pitkälle suoritukselle. Totuuden nimessä ei kaukopartiomiehillä tainnut olla posliinivessaa käytössä partiomatkoillaan säännöllisin väliajoin, mutta sallittakoon tämä:) Lisäksi jokaiseen kierrokseen sisältyi jotain tehtävää hyväksytyn suorituksen saavuttamiseksi. Nyt edessä oli avoveden ylitys, ekoaseella ammunta ja pikataival.
Juuri ennen lähtöä oli järjestäjän puolesta viimeinen infotilaisuus marssille lähteville. Käyttöömme saimme henkilökohtaiset kartat reittipiiroksien kera paikalle ilmoittautumisen yhteydessä. Tunnelma oli ryhmässämme erinomainen. Pohojalaaset odottivat irtipäästämistä.

25km

Juuri ennen lähtiö oli järjestäjän viime hetken info marssijoille. Olimme saaneet henkilökohtaiset kartat reittikuvauksineen paikalle ilmoittautumisen yhteydessä. Lähdön tapahduttua ryhmämme suunnisti kohti ensimmäistä lenkkiä. Itselläni oli ekojen kilometrien aikana kiva kutina kehossa. Sai lähteä patikoimaan reppu selässä kivassa seurassa otsalampun valossa karttasuunnan maukaisesti kohti haastetta. Aivan aluksi oli tietysti sitä perinteistä repun hihnojen säätelyä ja muutenkin varusteiden kääntelyä. Hieman tuli tunne, että olivatko muut matkaan lähtijät jotenkin eri sarjassa. He häipyivät pimeyteen äänettömästi ja meidän partio pulisi iloisesti.

Pian pimeyden keskeltä putkahti eteemme avoveden ylitys. Kyseinen osuus oli hieman huolestuttanut meitä etukäteen, koska uskoimme veden olevan ajankohta huomioon ottaen melkoisen kylmää. Järjestäjät muuttivatkin alkuperäista suunnitelmaa ja ylityspaikalle oli tuotuna useita pienen pieniä kumiveneitä ylityksen helpottamiseksi. Partiomme meni kokonaisuudessaan veneillä ylitse. Kiinnisaamamme muut marssijat riisuivat vaatteensa, pakkasivat repun jätesäkkiin ja pulahtivat ylitykseen. Yksi samkareista jopa toimi urhesti minun ja marssitoverini kumiveneen perämoottorina. Päästiin hienosti vauhtiiin. Koko partiomme säästyi kastumiselta. Ylityksen jälkeen pidimme ekan tauon.

Karttaamme oli piirrettynä marssireitti, joka noudatteli osittain polkuja ja teitä. Lisäksi jokaisella kierroksella oli karttaa merkitty kaksi tai kolme pakollista rastipistettä, joiden kautta marssin tuli kulkea. Ryhmässä tehtiin päätös, että käytämme yön pimeinä tunteina teitä mahdollisimman paljon hyväksemme. Marssimme eteni reippaasti kellokallen kellon mukaisesti tauottuen. Isommalla tiellä marssiessamme tuli mieleen, että heijastin voisi olla kiva turvallisuuslisä otsalamppujen lisäksi.

Marssi jatkui hilpeissä tunnelmissa, ehkä aamuyön tunteina hieman hiljentyen. Onneksemme keli ei ollut märkä. Lämpöä ei ollut paljoa, ehkä 2-4 astetta kylmimmillään. Kierroksen loppupuolella päätimme suunnistamalla oikaista yhden metsän läpo. Iloisena yllätyksenä vastaamme tuli iso vuolaasti virtaava oja. Ojan yli ei päässyt mitenkään ilman apuvälinettä. Etsimme jotain apuja, mutta laihoin tuloksin. Kävelimme ojan suuntaisesti tietä kohti palaten alkuperäiselle reitille. Onneksi kaksi partion monista silmistä huomasi ojan yli kaatuneen puun. Siitä alkoi sitten yksi partiomme aamuyön mielialaa parhaiten kohottava puuhasteluhetki. Yksitellen toinen toistamme auttaen kapusimme liukkaan puun avulla ojan toiselle puolelle. Siinä oli tuuletuksen paikka.

50km

Uttihalliin saavuttuamme alkoi heti energien tankkaaminen ja varusteiden huolto. Huvitimme itseämme ja “kanssakilpailijoitamme” menemällä pihalle valmistamaan NATO ruokaamme. Oli siinä ihmeteltävää, kun vesitilkka alkoi kiehumaan pussissa itsekseen ja hokkuspokkus. Erittäin energiapitoinen ruoka oli valmista.
Toiselle kierrokselle lähtiessä kehossa oli jo selvästi rasituksen tunnettä. Itse maratonin kokeneena osasin aavistella, että mitä mahdollisesti on tulossa. Vielä tarvitaan lujaa tahtoa ja ryhmän rannustusta. Tässä vaiheessa kenkävalinta puhututti ryhmässä. Itselläni oli jäykkäpohjaiset vaelluskengät. Tämä ei varmaankaan ollut paras valinta, koska kävelystä iso osa toteutettiin poluilla ja tiellä. Tosin reitin varrella oli kosteita paikkoja, joten ei tavallisilla lenkkareillakaan olisi selvinnyt kastumatta. Olisikohan lenkkikenkä/kumisaapas paras yhdistelmä tai pohjastaan taipuvami GoreTex vaellusjalkine?

Heti lähdöstä kaurakäyttöinen navigaattorimme päätti ohjastaa ryhmämme kiertämään ison turvesuoalueen reittipiirroksen vastaisesti toiselta puolelta. Näin tekivät jotkut muutkin pikkupartiot. Kartan mittakaavasta ja ehkä vuosiluvustakin johtuen näihin omiin reitteihin sisältyy aina riskejä. Nytkin meinasi vesioja tuoda lisähaastetta etenemiselle. Matka kuitenkin jatkui tarkkaan tauottuen. Tässä vaiheessa oli jo varmaan kaikille partiomme jäsenille tullut selväksi, että tavoitteen saavuttamisen edellytyksenä ovat toistemme tsemppaaminen, jatkuva suunnitelmallinen eteneminen ja tauoilla tehokas itsemme ja välineistömme huolto.
Kierroksen loppuosalla alkoi ryhmässämme ilmenemään huilia ja murheita. Kova rasitus alkoi tuntumaan kehoissa. Alkoi ilmenemään nivel, hiertymä, lihas ja nesteen imeytymisongelmia. Ongelmat kasvoivat jopa niin suuriksi, että ryhmän etenemisvauhdista hieman tingittiin. “Kaveria ei kuitenkaan jätetä” -periaatteella marssimme kohti Uttihallia jatkotaktiikasta keskustellen. Päätimme yhteisesti siten, että kaksi partiomme jäsenistä menevät 50km marssimisen jälkeen lämmittelemään mökille saunaa ja aloittamaan oman toipumisen. Muun ryhmän osalta Uttihallissa alkoi NATOon perustuva energian tankkaus.

Niin, olihan siina ennen lenkin hyväksyttävää suoritusta ekoaseella ampuminen. Pistoolilla pamauteltiin jokainen tauluun pisterajan ylitys sotilaalliseen tapaan. Muuten tauko meni huollen. Mieliala on ryhmässä jo hieman uupuneempi, mutta kuitenkin joukon voima aiheutti tsemppitason kasvun. Tauolla on ihmeellinen vaikutus.

75km

Viimeiselle lenkille lähtiessä jalat alkoivat tuntumaan – niin, siis todellakin tuntumaan… Lihakset eivät olleet itselläni maratonilta tutusti kipeinä, mutta lähinnä varpaiden suunnassa jäykkä vaelluskenkäni alkoi tekemään tehtävänsä. Reitti oli kartan mukaan hyvinkin polku ja tie painotteinen.

Kenkiä lukuunottamatta oli erittäin tyytyväinen varustevalintoihini. Nesteytykseen oli letkulla varustettu juomapussi aivan erinomainen. Näin tuli juotua riittävästi. Haglöfsin GoreTex asu oli juuri sopivasti hengittävä asuna kaikkinen tuuletusaukkoineen. Asun alla itselläni oli ainoastaan lyhythihainen tekninen paita. Tauoilla piti erittäi tarkasti pitää huolta, ettei ehtinyt tulla kylmä. Käytin apunani repun sivutaskussa olevaa avaruuslakanaa. Anatominen reppu oli mukavan istuva kantoväline selässä kohtuullisesti painavalle varustekasalle.

Viimeisen kierroksen aikana voimia tuli hieman säästää ja taukoja ajoittaa siten, että viimeisen 5km pikamarssin (1h aikaa) suorittamisen varmittamiseksi pidimme tauon ennen pikataipaleen alkua. Viimeisen kierroksen taukojen rytmitystä muutimme nopeampikiertoiseksi. 30min marssia ja 5min taukoa. Muuten tauolla ehti tulla liian kylmä. Tauot kun alkoivat kulumaan enemmänkin reppu selässä makaaten ja energiapatukkaa jyrsien.

Pikataipaleelle saimme jo tosissaan tsempata toinen toistamme niin henkisen kuin fyysisen rasituksen vuoksi. Oli siinä varmaankin tavallisella lauantaikävelijällä ihmeteltävää ryhmämme vaappuessa kohti tavoitetta. Niin se Uttihalli lopuksi alkoi heijastumaan verkkokalvoille ja pian olimme ilmoittautumassa kisatoimistossa. Onnelliset kaukopartiomarssijat saivat kaulaan ripustettavaksi komeat kultamitalit.

Toipumisen alku

Todellisen kaukopartiohengen mukaisesti ryhmämme suunnisti autoilla heti lähimmälle huoltoasemalle pitsaa ja hanpurilaista syömään. Sen olimme kyllä ansainneet.

Mökillä meitä odottivat lämmin sauna ja kaksi piristynyttä ryhmäläistä. Siitä alkoi välittömästi mitali kaulassa rääkätyn kehon huolto kaikessa mielessä. Taas kerran sai huomata lämpimän veden, kuivien ja pehmoisten vaatteiden ihanuuden. Illan huoltotöiden jatkuessa keskusteltiin ja hehkutettiin toteutettua haastetta. Pian kuitenkin alkoivat yksitellen marssijoiden henkilökohtaiset kynttilät sammua ja mökin täytti tasainen uupuneiden marssijoiden kuorsaus.

Aamuauringon myötä yksi toisensa jälkeen ilmestyi aamupalalle. Pian aloimme valmistelemaan kotiinlähtöä. Kaikilla oli eriasteisia kipuja ja/tai nirhaumia siellä täällä. Kävely muistutti aluksi ehkä ankan vaappumista. Kaikesta huolimatta kotimatkalla suunnittelimme jo vuoden 2013 Kaukopartiomarssiin osallistumista.

Kaukopartiomarssi 2013 (osa 1/3)

Valmistautuminen 

Tänä syksynä tarjoutui hieman yllättäen mahdollisuus osallistua ryhmässä “vuoren valloittamiseen”. Nimittäin  aikaisemmin syksyllä tuskailin, etten ehdi saavuttaa syksyn aikana riittävän hyvää maratonkuntoa. Mielessä oli halu tehdä jotain liikunnallista isompaa juttua. Yllättäen sain kuulla, että edellisessä bloggauksessa kirjoittamastani työyhteisössä oli aloitettu valmistautuminen Kaukopartiomarssiin. Oikeastaan Kaukopartiomarssista oli kyllä puhuttu ennemminkin, mutta nyt poppoo oli tosissaan. Sinne mennään ja treenit olivat käynnissä.

Kaukopartiomarssi järjestettiin 12.-13.10.2012 Utissa. Kaukopartiomarssitapahtumalla vaalitaan sota-aikaisten kaukopartiomiesten perinteitä. Lyhyesti kerrottuna Kaukopartiomarssissa edetään metsässä ja teillä reppu selässä suunnistaen 24h aikana 75km erilaiset rastipisteet etsien sekä tehtävät ratkaisten. Toki tapahtumassa ovat matkoina 50 ja 25km, mutta ryhmässä oli jo päätös kovimmasta tavoitteesta. Sitten päässäni kolahti. Siinä on se minun tämän syksyn haaste.

Hieman erilainen haaste aikaisempiin verrattuna. Olen toki juossun maratoneja ja osallistunut pitkiin hiihtotapahtumiin. Ja tavoitteellinen kuntoilu on tuttua. Osasin aikaisempiin kokemuksiin pohjautuen uumoilla mitä on odotettavissa. 75km kävely ilman reppuakin tavallisella tiellä on jo sinänsä kuluttava koitos jaloille. Kun asiaan lisätään reppu, maasto, suunnistus, pimeä, kylmä ja ehkä sadekin, niin siinä on vaikeuskerrointa kerrakseen.

 Päätöksen jälkeen muutin treeniohjelmaani täysin. Kaikki ulkona tapahtuva liikunta tapahtui vaelluskengillä. Siis kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Välillä selässä oli vesipulloilla täytetty rinkka. Siten sain lisää painoa harteille ja rasitusta kävelyyn. Testailin erilaisia vaatetuksia nopeahkoon kävelyyn rinkka selässä. Kokemuksesta tiesin, että liian lämpöiset vaatteet aiheuttaisivat hikoilun kautta nopeaa uupumista. Sykemittarista oli kiva seurata erilaisten lisäpaino-vaate-nopeus-maasto-valaistus-kosteus olosuhteiden vaikutusta.

Yhteinen treeni 

Osallistuin yhteen yhteiseen treeniin, jossa halusimme tastata varusteita ja marssivauhtia lepoaikoineen. Taktiikaksi olimme ajatelleet marssivauhdiksi 5km tunnissa siten, että tunnin marssimisen jälkeen pidetään 10 minuutin tauko. Pakkasin rinkkaan tahallaan paljon painoa. Vielä tässä vaiheessa emme tienneet olisiko varsinaisessa Kaukopartiomarssissa maastossa tapahtuva pakollinen useamman tunnin marssilepo. Tämä olisi aiheuttanut kannettavien majoitusvarusteiden mukaanottamisen. Yhteisessä treenissä taaperrimme pienenä partiona Peräseinäjoen metsissä 8h. Siitä kukin voi laskea marssitun matkan, kun tavoitteemme marssivauhdista jotakuinkin piti. Vauhti tuntui hyvältä. Toki jo tässä vaiheessa tuli jo testattua ryhmämme marssijoiden polvia, nilkkoja ja varpaita. Ehkä myös hieman testattiin jo henkistä kanttia varsinaista koitosta ajatellen. Varusteiden osalta yksi ehkä kivoin keksintö oli reppuun laitettava letkulla varustettu juomapussi. Niitä saa vaikka paikallisesta marketista muutamalla eurolla. Juomapussin etu on se, että näinkin pitkäkestoisessa suorituksessa ihan oikeasti tulee juotua riittävästi tasaisesti koko suorituksen ajan. Moista pussia itselläni ei ollut yhteisellä testimarrssillamme. Mutta pian sen jälkeen hankin pussukan omiin treeneihini testattavaksi. Ja hyvältä tuntui.

Yksi erityinen testattava oli myös yömarssiamme ajatellen hankkimani halpa otsavalaisin. Ekassa omassa pimeän ajan treenissäni huomasin pienoisen ongelman. Valo heijastui ikävästi omien silmälasien kautta silmiin. Asia oli korjattuna helposti lippalakilla. Lipasta olisi mahdollisesti hyötyä myös vesisateessa. Siten silmälasit pysyisivät kuivempana. Pimeän ajan treenissä kokeilin myös otsapampun valossa kävellä reippaasti erilaisissa maastoissa. Huomasin heti sykemittarin avulla, että marssivauhti tippuun helposti kostean/risukkoisen maaston ansiosta.

Pikkuhiljaa aloin keräilemään varusteita itse tapahtumaa ajatellen. Mietimme yksin ja yhdessä erilaisia varusteita, juomia ja ruokia. Laskeskelin jopa energiankulutusta koko tapahtumaan ajatellen (24h ja jatkuva rasitus). Pääruoaksi päätimme ottaa Varustelekasta hankittuja NATO taistelumuona -annoksia. Pääasiallinen syy valintaa oli nerokas lämmitystapa. Lämmittämiseen kun ei tarvittu mitään erillistä lämmönlähdettä. Pussiin lisättiin tilkka vettä, kemiallinen reaktio ja hokkuspokkus, ruoka oli valmista. Alla varsinainen varustelista pakkaamisen helpottamiseksi:

Marssiasu: GoreTex puku, tekninen T-paita, lippis, (kylmällä kelillä tekninen alusasu, hanskat, pipo) Vaelluskengät, tuplasukat Vara-/taukovaatteet: Sadeviitta Fleece ja urheiluasu Uimahousut Tekninen T-paita Ohut poolopaita Hanskat Tuplasukat Ohuet muovipussit kastuneiden kenkien sisälle

Ruoka ja juoma repussa: 2 litraa Dexal Light kuntojuomaa (3%) juomapussissa 2 x 0,5 litraa vettä NATO annos ruokaa 3kpl Ruisleipää 12 viipaletta Meetvurstia 24 siivua Rusinoita, suklaata ja pähkinöitä 6 annospussia Energiapatukoita ja -geeliä Keksiä Pikakahvia, teepusseja ja sokeripaloja

 Muut varusteet: Rinkka Jätesäkki 3kpl, narua muutama metri Kompassi, karttalaukku, paperi ja kynä GSM + minigrip pussi EA pakkaus, rakkolaastareita, valkovaseniilia (kainalot), steriili im neula (rakkojen puhkaisu) WC paperi muovipussissa Puukko Kuksa, ruokalusikka Alumiininen kahvipannu 0,5 litraa (yhteiseen käyttöön) Avaruuslakana Kello Otsalamppu, taskulamppu Pieni pyyhe

Viimeisinä päivinä ennen varsinaista marssitapahtumaa tein nesteen ja energian tankkaamisen osalta kuten ennen maratonia. Pari-kolme päivää juon riittävästi nestettä. Hiilihydraatteja tankaan Dexal Heavyn avulla sekä syöden hieman normaalia vähemmän salaatteja (=enemmän hiilareita). Kuitenkin varoin syömästä itseäni ähkyyn. Moinen olotila on tullut kokeiltua muutamaan kertaan ennen maratonia.

Varsinainen Kaukopartiomarssi alkoi lähestymään toden teolla. Huomasin itsestäni aikaisemmin koettuja piirteitä. Ajatukset alkavat suuntautumaan yhä enemmän tulevan haasteen suuntaan ja taitaapa näkökenttäkin hieman kaventua. Vuoren valloittaminen alkaa olemaan lähellä, syke nousee, varusteet ovat pakattuna, majoitus- ja matkustusjärjestelyt ovat valmiina, yhteishenki on hyvä sekä oma kroppa on valmiina koitokseen. Seuraavassa bloggauksessa itse suorituksen tuskasta…

Suksittelua

Se oli siinä. Nyt on aivan pakko kertoa omasta fiiliksestä. Se on nimittäin kiva.

Minä taidan olla aivan tavallinen aikuinen. Joskus ammoisina aikoina koulumaailmassa kaikkinainen innostus hiihtämiseen tapettiin erilaisilla kilpailuilla ja muutenkin sillä pakkohiihdolla. Niin kävi minullekin. Kaikesta huolimatta selittämättömästä syystä johtuen noin 10 vuotta sitten mieleen alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että jos kuitenkin kävisi hiihtämässä perinteiseen tyyliin. Suksien voitelu ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Into meinasi kaikota kehosta – kunnes koin ahaaelämyksen.

Ettei vaan vanhat sukseni olisi ostettu 15kg sitten? Urheilukaupan asiantuntijan avulla löytyivät uudet sivakat ja annoin suksiteollisuudelle vielä kerran mahdollisuuden näyttää parastaan. Ja hupsista. Sukset aivan oikeasti voi saada luistamaan ja pitämään samalla kertaan. Sitten varsinaiseen asiaan. Minäkin tunnustan eläväni ajoittain “sitku” ja “mutku” elämää. Siis sitten kun ja mutta kun. Näillä sanoilla voi itselleen perustella kaikkea tekemätöntä,

Tänään yllätin itseni. Omat suksiparat ovat olleet käyttämättä jo useamman vuoden varastossa Luoston pääsiäisen liisterit pohjassa. Olin käyttänyt ahkerasti tämän väliajan “sitkua” ja “mutkua”. Jokunen viikko sitten pelastin sukset pölystä ja poistin voiteet pohjasta. Tänään aamulla suksen pohjat saivat hyvältä tervalta haisevan uuden voiteen seurakseen ja kävin ulkoiluttamassa oikein perinteiseen tapaan sivakkojani. Ja olihan kivaa. Latua ei oltu vielä tehtynä koko matkalta koneellisesti, mutta avuliaita muita hiihtäjiä oli suksitellut varmaankin juuri minua ajatellen koko lenkin latu-uraa avaten. Sykkeen nostamista ja maisemien ihastelua tein melkein 8km verran.

Kotiin saavuttua koin vielä pisteen iin päälle. Löysin varastosta omat oikean mittaiset sauvatkin. Olin innostuksissani hiihtänyt 10cm alamittaisilla sauvoilla. Aurinkoisen fiiliksen voi tehdä näköjään hyvin helpolla lumisateesta huolimatta. Varokaa ladulla. Täältä tullaan toistekin….

HCM 2001

HCM 2001 SEURAAVAN KERTOMUKSEN KIRJOITIN ”NETTI-JUOKSIJOIDEN” SÄHKÖPOSTILISTALLE 28.8.2001 

Valmistautuminen HCM2001:seen alkoi heti edellisestä (HCM2000) maratonista toipumisen jälkeen. Tosin pari kuukautta pidin hyvin ansaittua taukoa pitkistä lenkeistä ja keskityin lähinnä henkisellä puolella yksinkertaisen maratoonarin maineen poistamiseen. Niin, onnea vaan kaikille uusille yksinkertaisille maratoonareille. Yksinkertaisuutenne jatkuu aina toiseen onnistumiseenne asti.

Muuten syksy meni liiankin kevyissä merkeissä urheilullisesti. En oikein saanut itsestäni niskasta kiinni. Ajattelin että kun tässä tuli juostua maraton läpi ja kun olen niin kovakuntoinen, ei sitä tarvitse heti aloittaa uudelleen säännöllistä treenaamista. Asetin kuitenkin takarajaksi vuoden vaihteen. Silloin aloin juoksemaan säännöllisemmin. Harjoitteluni poikkesi hieman edelliseen maratoniin verrattuna. Nyt en tehnyt työvuorolistaani (3vuoro) etukäteen tarkkaa suunnitelmaa joka päivälle. Etenin enemmänkin fiilisten mukaan.

Pyrin juoksemaan yhden pitkän ja rauhallisen lenkin viikossa, 2-4 lyhyempää lenkkiä, silloin tällöin uintia ja kuntopiiriä sekä kävelylenkkejä pitkospuumaisemissa. Tästä fiilisten mukaan etenemisestä huomasin sen sopimattomuuden heikolle luonteelleni. Etukäteen suunniteltu “työvuoroharjoitusohjelmalista” toimii kohdallani valmentajana. Se suorastaan piiskaa lenkille heikkona hetkenä. Jalkavaivoilta olen säästynyt tänä kesänä aika mukavasti. Liekö syynä useampi lepopäivä vaiko jalkojen tottuminen tähän rääkkäykseen. “Juoksijan polvi” vaivaan sain helpotusta “pallohieronnasta”.

Heinäkuun lopulla jouduin työtapaturman seurauksena viikon sairaslomalle olkapäävaivan vuoksi. Silloin aloin epäilemään maratonille osallistumista. Toivuin kuitenkin nopeasti ongelmasta ja lenkillä vaiva ei oireillut. Viimeisen 10:n päivä valmistautuminen ei oikein mennyt nappiin. Työvuoroni olivat suorastaan epäystävällisiä “viimeistä voitelua” ajatellen. Viimeinen pitkä lenkki oli hieman liian aikaisin. Jouduin olemaan ti-ke ja ke-to yöt töissä yhteensä 32 tuntia. Molemmat yöt oli sairaankuljetuksia täynnä. En oikein kerennyt syömään, juomaan eikä lepäämäänkään. Siis todellista tankkausta ja lepoa maratonille. Vielä pisteenä iin päälle valmistautumisessa oli muidenkin maratoonarien tankkausinto. Nimittäin paikallinen iso marketti ei pystynyt toimittamaan appelsiinin makuista Dexalia viimeiseen kahteen viikkoon. Kuvittelin Dexalin tankkausjuoman totuttavan vatsan juoman lipittämiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt omalla kohdallani.

Saavuimme kannustusjoukkoni kanssa (vaimo) perjantaina noutamaan numerolappua. Tietenkään ei tarvinnut yhtään kiirehtiä. Sillä Tampereen jälkeen kaahasin tavoistani poiketen melkein koko loppumatka ohituskaistalla ja stadionille olimme pienen exymisen jälkeen jo kello 20.02. Onneksi juosten kerkesin ennen luukkujen sulkeutumista. Lauantaina päätin ottaa edellisen päivän kiireet takaisin ja olin stadionilla jo 2 tuntia ennen lähtöä. Valmistauduin rauhassa tulevaan koitokseen. Vaihtelin vaatteet, tarkistin kaikkien 14:sta laastarin kiinnityksen ja rasvasin strategiset paikat. Tapasin muutamia tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin. Vierailin myöskin “patsas tapaamisessa”. Siitä todisteena jo listalla näytetyt kuvat. Olen se Häjyt lakkinen istuva keltapuseroinen.

 Viimeisenä uutena valmistautumisohjeena kokeilin olla juomatta viimeiset 2 tuntia. Ainoastaan noin 2 dl ja yxi geeli pussi tuli tuhottua ½tuntia ennen starttia. Tällä vältin edellisen vuoden jatkuvan wc:n saalistuksen juoksun aikana. Itse juoksu alkoi rauhallisesti. Jo 2 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen aloin liikkumaan massan mukana kohti lähtöviivaa. Ajattelin juosta 4½ tunnin jäniksen vauhdissa. Alkumatkasta seurailin kilometriaikoja ja oli kovasti rento juoksutunne. Ajattelin, että kun vastaan tulee 30km taulu, jättää Pasi-poika jänikset siihen ja kiihdyttää vauhtia. Mutta, mutta…

Matkan taittuessa huomasin ettei Dexali oikein imeydykään vatsasta viimevuotiseen tapaan. Banaanien ja kurkkujen syönti alkoi tökkimään ja piti siirtyä vesi linjalle. Kohta 30km:n paikkeilla pienessä ylämäessä koin elämäni ensimmäisen krampin ja vielä molemmissa reisissä yhtä aikaa. Jouduin kävelemään loput mäestä. Silloin jänikset meni menojaan. Siitä alkoi minun maratonini. Se oli sitten se paljon puhuttu seinä.

Loppumatka olikin itseni, ohitettavien- ja ohitse juoksevien sankareiden positiivista tuskaa. Välillä juoksin ja välillä kävelin. Periksi en tietenkään antanut. Matka ei nimittäin tapa - vaan vauhti sen voi tehdä. Katsojien hurraaminen oli aina hetkellisesti kannustavaa juoksuaskelien ottamiseksi. Lopuksi alkoi stadion häämöttää. Viimeinen ylämäki ja valokuvauksen vuoksi reippaammat askeleet. Sitten stadionin portti. Väkeä paljon. Kovat hurraukset. Mukana olivat tietysti myös omat kannustusjoukkoni. Mielen valtasi taas sama liikutuksen tunne kuin viime vuonnakin. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Minä tein sen - taas.

Pian sain oikaista väsyneen kroppani nurmelle ja aloitin palauttavan tankkauksen. Tosin vatsa ei oikein iloisesti ottanut heti vastaan täytettä. Nurmikolle kuitenkin tuuli sen verran viileästi, että päätin lähteä pikimmiten kohti kuivia ja lämpimiä vaatteita. Iltaan kuului vielä lyhyt rento kävely, sauna, Burana, IcePower ja kevyttä tankkausta. Seuraavana aamuna olo olikin yllätyksekseni hyvä. Jalat eivät olleet viime vuoden tapaan erityisen kipeät. Jopa portaissa kävely onnistui. Tasaisella en vaappunut kuin maraton-ankka. Jo seuraavan viikon puolessa välissä aloitin lenkkeilyn uudelleen. Jopa hieroja tänään vahvisti että jalat ovat palautuneet todella hyvin koitoksesta. Harjoitus on sittenkin tehnyt tehtävänsä.

Tavoitteenani oli viime vuoden tapaan suoriutua keskeyttämättä, nauttia koko matkasta ja välttää sairaslomaa koitoksen jälkeen. Uusina tavoitteina lisäsin ainakin yhden sekunnin parannuksen viimevuotiseen aikaan (5.10,27) ja yksinkertaisen maratoonarin maineesta pitää päästä eroon. Tavoitteeseeni pääsin mallikkaasti.  Matkasta nauttimisen loppu matkasta piti tosin muuttaa positiivisen tuskan kokemiseksi. Aika parani jopa puolella tunnilla (4.43,41 / 4.39,08). Siitä yksinkertaisen maratoonarin maineesta pääsin, mutta huomasin jo matkan aikana, että kyllä maratoonarin pitääkin olla vähän yksinkertainen. Ei kai kukaan muu tee tällaista ja vielä vapaaehtoisesti. Siis olen nyt yksinkertainen mutta onnellinen kaksinkertainen maratoonari. Harjoittelu jatkuu ja uudet tavoitteet häämöttävät…

HCM 2000

KYSEISEN KERTOMUKSEN KIRJOITIN ”NETTI-JUOKSIJOIDEN” SÄHKÖPOSTILISTALLE (VUONNA 2000) PIAN HCM 2000 JÄLKEEN. 

Pitipä minunkin ottaa äkkiä näppäimistö syliin ja aloittaa kirjoittamaan kertomusta omasta taivalluksestani. Listalla kun oli hetken epäilyksen varjo kenenkään selviämisestä HCM:sta. Kyseinen laji taitaa olla niitä harvoja urheilulajeja jossa lähes kaikki maaliin tulleet ovat voittajia. Minä ainakin olin tosi voittaja – suorastaan kuningas. Kuninkaallinen olo minulle tuli hieman ennen stadionille nousua edelläni juoksevan miehen juopuneiden kannustajien vilpittömistä huudoista. Aikuiset mieskannustajat nimittäin huusivat kyynel silmässä ja äänet käheinä juoksijalle “SÄ TEIT SEN – SÄ OOT MEIDÄN KUNINGAS!!!” Minäkin meinasin huutaa kuorossa aivan samaa.

Valmistautuminen 

Kuten ehkä arvata voi, oli HCM 2000 eka maratonini. Taistoon valmistautumisen aloitin 19.8.1999 harjoituspäiväkirja merkinnällä “Taidan olla aivan hullu mutta nyt se alkaa…” Hulluuteen olen nyt jäävi ottamaan kantaa mutta taisin jäädä koukkuun. Päivämäärän enteen huomasin vasta äsken kun lueskelin päiväkirjaa. Aikaisempaa aktiivista urheilutaustaa ei minulla ole. Syksyllä juoksin 3 kertaa viikossa lyhyitä lenkkejä. Tarkoituksena oli opettaa jaloille lenkille lähtemisen ihanuutta. Keväällä lisäsin viikkoon yhden pitkän lenkin. Kolmivuorotyö toi ohjelmaan kivan sekoittavan lisän. Välillä oli liiankin väsyksissä.

Loppukeväästä osallistuin Kesportin maraton kouluun ja sieltä sain kullan arvoisia vinkkejä. Sen pohjalta tulostin omat työvuoroni HCM:iin asti ja suunnittelin harjoitusohjelman. Viikkooni mahtui 2 maratonvauhtista 6-10 km lenkkiä, 1 intervalli lenkki 1+6+1 km jossa juoksin 5 min kovalla sykkeellä ja 3 min rauhoitin pumppua. Tämä harjoitus oli omasta mielestä kiva lisä. Yksi lenkki oli 15-21 rauhallisemmalla sykkeellä. Lihaskuntoa treenasin yleensä painoilla kertaalleen ja lepoa kahtena päivänä. Suunnitelmani sain pidettyä aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Hierojalla pyrin käymään kerran / kk tahtiin. Kolme viikkoa ennen HCM:a oli 4 viikon rankempi jakso jolloin lisäsin kilometrejä joka päivälle (50-60/vko). Jaloissa lisäys tuntui ekan viikon jälkeen aika rankasti. Pitkin kevättä rasittuneet pohkeet ja sääret innostuivat toden teolla. Kuitenkin palattuani takaisin vähempään viikko km määrään tuli aivan uskon puutetta riittääkö kilometrit.

Sitten viikkoa ennen HCM -hetkeä tuli flunssa. Tosin oli niitä ollut pitkin talvea muutamia mutta tämä tuli juuri NYT. Kokeilin myös sitä pippurilientä ja voin kertoa – se oli pahaa. En tiedä mikä auttoi mutta loppuviikosta keskiviikkona käydyn hieronnan jälkeen nuha hellitti. Torstaina kokeilin lääkärinkin suositteleman 3 km testilenkin kävellen ja juosten. Henki kulki hyvin, lihakset ja fiilis OK. Silloin vasta uskoin että sittenkin… Ja tankkaus jatkui.

H C M 

Minulle täysin tuntemattomalle stadionille tulin aivan liian myöhään. Oletin että opasteita löytyisi joka paikasta stadionilla. Ilmeisesti 20 vuoden kokemuksella on vaikea uskoa ettei joku tunnekaan stadionia läpikotaisin. HCM lehden stadionkartan opettelin ulkoa mutta se ei juurikaan auttanut. Taidan olla täysin uusavuton – etten vaan hullu uusavuton kuningas. Nopeasti vaatteiden vaihto ja vaseliinin pursottaminen strategisiin kohtiin sekä muutamia laastareita sinne tänne. Sitten juoksujalkaa lopulta siirryin lähtöalueelle kuvitellen että 14.45 raja on ehdoton. Huomasin vahingossa nettijuoksijoiden kyltinkin mutta en muka kerinnyt käväistä. Ettei vaan olisi ollut hermoilua. Alkuverryttelyksi ajattelin maratonin ensimmäiset 10 km. Itse juoksussa ei ollut isompia ongelmia. Aioin juosta 4.30 jäniksen perässä. Muutin kuitenkin taktiikkaa heti lähdössä. Menen omaa juoksua. Pian kuitenkin kotiseuturakkaus ohjasi tuntemattomaksi jääneen Ilmajoen Maratoonareiden juoksijan vierelleni yli puoleen väliin asti. WC käyntini aikana tiemme sitten erosivat. Kiitos hänelle vetoavusta ja vinkeistä. Banaaneja oli kuulemma suunnilleen kympin kohdassa. Näin kyllä suolakurkut ja “Banaaneja per….” huutavalle juoksijalle sanottiin että niitä löytyy vähän matkan päästä. Mulla se vähän matkaa kesti 34 km:lle asti. Silloin oli omat tankkaukset jo haihdutettu taivaan tuuliin. Reidet olisivat tykänneet lepäillä hiukan (esim. yhden viikon). Ja kyllä banaanit maistuivatkin. Oman geelin kanssa kävi pian kömmähdys. Ennen erästä juomapistettä geelin imeskelyn jälkeen huomasinkin olevani sienipisteellä. Toivottavasti sitä imeskelemääni sientä ei oltu käytetty aiemmin mihinkään sellaiseen…

Haaveilemani loppukiri jäi täysin haaveeksi. Alkupuoliskon 145-155 syke tasoittui lopussa tasan 150 lukemaan. Varsinaista seinää en kokenut missään vaiheessa vaan paremminkin hidasta hiipumista ja täysillä nauttimista uudesta kokemuksesta. Etten vain ole hullu uusavuton masokisti kuningas. Pitkin matkaa jaksoin ihmetellä kovaa kannustusta. Aivan kuin katsojilla olisi ollut tiedossa juoksun vaativuus. Jopa järjestävä porukka osallistui kannustamiseen. Hienoa ja kiitos!

Palautuminen 

Maaliin juostuani eivät jalat pettäneet, ei vintti pimennyt eikä oxettanut. Väsytti ja olo oli onnellinen. “Mä tein sen!” Hetken lepäily nurmikolla ja sitten eväspussin ym. antimien kimppuun. Suihkussa totesin kolme rakkoa varpaissa ja kynnet OK sekä lihakset niin kipeän jäykät etten uskalla kovaa venytellä. Yllättäen paikanpäällä eikä seuraavinakaan päivinä ruokapuolelle tullut mitään kovaa tankkaamisen tarvetta. Seuraavana päivänä pissalla käydessä muisti aina juosseensa maratonin. Kovasti juomalla se ongelma poistui ja nestetasapaino palasi. Jalat oli 2 päivää kuin Aku Ankalla. Sai vaappua paikasta toiseen varsinkin portaissa. Omalla hieronnalla ja venyttelyllä olo on jo lähes normaali kolmantena päivänä. Huomenna odottava hieronta on varmaankin piste iin päälle. Siellä saa vielä kertaalleen juosta ekan maratonin läpi ja lihakset palauttavan hieronnan.

Tulevaisuus 

Vielä en kenellekään lupaa mitään mutta epäilen jääneeni koukkuun. Kohta taitaa alkaa entistä paremmat treenit seuraavaa maratonia kohti. Ettei vaan olisi vaikka Tukholma 2001. ONNEA KAIKILLE MUILLEKIN SANKAREILLE!!! Ai niin. Mun aika oli 5.10 ja risat.