Mitä #simulaatio maailma voi oppi teatterilta @sjoenteatteri ?

Tähän saakka simulaatioympäristön kehittämisessä painopiste on meillä ollut siihen, että mitä lisäämällä voidaan luoda mielikuvaa. Olisiko se kalusteilla, isoilla kangaskuvilla ja datatykitetyillä kuvilla kolmeen seinään?

Vastaus löytyy ammattilaisilta - teatterista. Less is more. Näyttämö ja katsomo pimennetään. Pieni johdatteleva huonekalu tms. esine. Kohdevalo tapahtumapaikkaan. Ääniefekti. Ehkä pieni johdatteleva tarina ennen tilannetta. Tadaaa. Se oli siinä. Ihmisen mielikuvitus tekee loput. Ja simulaation kannalta se kaikista oleellisin. Kaikkien huomio focusoituu oleelliseen.

Missä mahtaa olla opettajien, simulaatio-ohjaajien ja simulaatioympäristöjen kehittäjien jatko-jatkokurssi? Sisältönä saisi olla ilmaisutaito, maskeeraus, valo/ääni/lavastesuunnittelu sekä ohjaus ja vielä kaupanpäälle valo/ääni-miksaus. Teatterikoulu? Eikun hys hys. Koulutuskeskus SEDU taitaa pian järjestää kurssin numero yksi. Ei saa varastaa ideaa.

Hyvä hyvä Seinäjoen kaupunginteatteri esityksestä ja kiitos Koulutuskeskus SEDU:n Koskenalantien yksikkö TYHY kokemuksesta. :)

Opettaja liekeissä simulaation aikana...

Viikolla olin aivan liekeissä. Omassa töissä Koulutuskeskus Sedussa simulaatio-oppimistavan hyödyntäminen kaikkien lähihoitajaopiskelijoiden koululutusohjelmien osalta alkaa etenemään kuin juna kiskoilla. Vakaasti edeten, oikeaa vauhtia ja hyvään suuntaan. Oikeastaan vauhti senkun kiihtyy.

Keskiviikkona toteutettiin tuleville sairaanhoidon ja huolenpidon lähihoitajille oppimiskokemusta Koskenalantien simulaatiokeskuksessa kolmen opettajan voimin. Aiheena oli postoperatiivinen hoitotyö. Tämä treeni on yksikkömme vastaus työssäoppimispaikkojen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Nimittäin kaikilla ei valitettavasti ole mahdollisuutta päästä harjaantumaan leikkauksen jälkeiseen potilaiden seurantaan ja hoitoon. Vaan ei hätää. Asia voidaan hoitaa simulaatioharjoitusmetodia toteuttaen. 

Luodaan harjoitusluokkaan osaston iltavuoron alku osastonhoitajan raportteineen. Kolme postilaspaikkaa. Kahdella vuoteella langattomasti ohjailtava potilassimulaattori ja yhdellä "oikea" potilas. Kaikille oli tehty polvileikkaus ja siitä se sitten alkoi... aivan tavallinen iltavuoro. Ja sellaisia aivan tavallisia seurantatoimenpiteitä ja aivan tavallisia ongelmia ratkaistavaksi. Työvuorossa oli muutama opiskelija ja jokunen oli pimennossa seuramassa tilanteen kehittymistä. Puolet luokan oppilaista kertasivat itsenäisesti ensiaputaitoja viereisessä luokassa.

Jokainen pääsi työvuoroon, vertaisarviointiryhmään ja kertaamaan ea-taitoja. Jokaisen työvuoron jälkeen oli ohjattu oppimiskeskustelu. Päähuomio kiinnitettiin onnistumisiin, opittuihin asioihin ja tavoitteena olleisiin aiheisiin. Olisittepa nähneet niitä opiskelijoiden onnistumisen ilmeitä haastavina hetkinä.

Ja minä itse oli aivan liekeissä omassa peililasikopissani ohjaillessani potilassimulaattoria luurit korvissa. Pöydällä käden ulottuvilla oli monisivuinen suunnitelma simulaatioiden etenemisestä eri vaiheineen. Ja juna jatkoi iloisesti eteenpäin...

Ajatelkaa. Tästä saa palkkaa... :)

"Nikolai Hallikainen" polvileikattuna toivottaa HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ...

Tänään simulaatioympäristö koki uutta

Omassa työssä sain napata tänään oman oppilaitoksemme uudistuneen simulaatiopedagoisen vision ensimmäisen toteutushedelmän. Ja kyllä maistui hyvältä. Vieläkin aivan sormet täpyyttää...

Tilanteessa oli yksi useasta lähihoitajien koulutusohjelmaryhmistä. He olivat oppimassa ihka ekaa kertaa tässä ympäristössä. Kyllä oli oppimisen ja ohjaamisen iloa. Tietysti mukana oli myös hitusen jännitystä. Olihan nopeatempoisissa simulaatiotilanteissa mukana liikuntakyvytön Nikolai (potilassimulaattori) ja arvovaltainen ylilääkäri (ryhmän oma opettaja). 

Minä simulaatiohurahtaneena innoissani höpötin Nikolain avulla opiskelijoiden kanssa ja kääntelin kameroita. Niin tuolla simulaatiopedagogisella visiollani tarkoitan upeaa uudistusta lähihoitajaopiskelijoiden viimeisen lukuvuoden opetustavoissa meidän opetusyksikössämme Seinäjoella. Lukuvuoteen mukaan on mahdutettu uutena elementtinä simulaation mahdollisuuksia. Meillä hyödynnetään olemassa olevaa simulaatioympäristöä ja kouluttautuneita simulaatio-ohjaajia - niitä hurahtaneita - kaikkien viimeisen lukuvuoden opiskelijoiden oppimisen tukena. Tätä ilosanomaa jaetaan lisäksi talon sisäisenä koulutuksena siten, että jokainen opettaja pääsee halutessaan hyödyntämään menetelmää.

Pieni mielikuvaharjoitus: 
Kuvittele oiiiikein iso hiili. Sellainen melkein talon kokoinen hehkuva hiili. Kuvitteletko nyt? Meillä työyhteisössä on sellainen - virtuaalinen hiili. Arvatkaa vaan hehkuuko se. Kyllä hehkuu. Me puhalletaan siihen kaikkki ja todella lujaa. Hyvä me... :)

Aurinko, täysillä hehkuva hiili, taijotain...?

Saako opettajan kuppi täyttyä?

Vastausta otsikon kysymykseen en tiedä, mutta tiedän eräällä kohtuullisen hyvin tuntemalleni opettajalle käyneen näin - ihan hiljattain. Kuppi ei kuitenkaan kaatunut. "Opekupin" kokoa en uskalla lähteä arvioimaan.

Miksi se kuppi täyttyi? Syynä oli varmaankin se perinteinen tarina. Pöydälle kerääntyi hoitamattomia asioita. Päähän kerääntyi työstämättömiä ideoita. Ympäristö tarjoaa kivoja uusia haasteita, joihin haluaa vastata KYLLÄ. Oppilaskullat eivät marssi aina open toivomaan tahtiin. Opetuksettomana aikana "ei ehdi" pitää itsestä huolta, sillä syitähän aina löytyy. Tällöin pinta nousee ja näkökenttä kapenee.

Onneksi tällä kyseisellä opella on kokemusta asiasta. Ensin hän puhisee itsekseen, jakaa puhinaana opekollegoille ja painuu nopsasti "taka vasemmalle", pois opiskelijoita piinaamasta. Kyseinen opettaja sai vahvistustaan tunteilleen omalta oppilaalta, joka oli myös havainnut oppilaskollegoidensa....niin...no jotain haastetta. Opelta kuitenkin taisi löytyä viisautta. Hän ei lähtenyt tässä hetkessä avaamaan sanallista arkkuaan. Opiskelijat kun eivät oikeastaan olisi hyötyneet mistään negatiivisesta tunneryöpystä. 

Tiedän miten opekollegat tarjosivat ymmärtämystään tälle simulaatioon hurahtaneelle opelle. Yksi tarjosi viisi levyä virtuaalisuklaata (suklaa auttaa aina). Toinen antoi luvan kirjoittaa vaikka mitä mielenterveyttä kohentavia suunnitelmia seuraavalle opetusviikolle, luonnollisesti virtuaaliseen pilveen. Opekollega jopa loi tunteen, että nämä suunnitelmat tietysti toteutetaan ja siten olo helpottuu...heh. Eikä kollegoiden tuki tainnut loppua siihenkään.

Vaan miten tässä kaikessa kävikään. Tuntemani ope taisi tuntea itsensä. Hän tunnisti tunteensa, ihan ne fyysisetkin sellaiset. Tykyttää, suututtaa, tiuskituttaa... Tämän jälkeen kaikkiin ärsykkeisiin vastaamista kannattaa harkita, ehkä jopa pidättäytyä reagoimasta. Nopsasti kylmästi priorisointia kaikista päällimmäisistä asioista. Mahdollisimman nopeasti pakolliset työt vamiiksi ja sitten OFF. Yksi viikonloppu saa ihmeitä aikaan.

Viikonlopun aikana tälle opelle tuli riittävästi erilaista syvääkin näkökulmaa asioihin, mieltä tasapainottavaa syötettä ja niitä häntä voimaannuttavia juttuja (sekaisin hämmennettynä: aurinko, ruskainen maisema, sauna, lenkki, hautajaiset, teatteri, hyvä ruoka, telkkari, yksi ohjelma Yleltä http://areena.yle.fi/tv/2270122/#/play, kuksa...).

Olisiko niin, että jingit ja jangit pitää olla tasapainossa, aivan kuin fengi ja sui? Jos jotain on elämässä liikaa, niin alkaa tuntumaan huonolta? Mitä tästä voisi ottaa opiksi? Pitäisikö rakentaa itselle sellainen voimaannuttava tai tasapainottava ensiapupakkaus? Kuvakollaasi itseä voimaannuttavista ja tasapainottavista asioista. Uskon nimittäin ajatuksen ja mielikuvan voimaan. Niin täytyy kaikkien simulaatiohurahtaneidenkin uskoa. Kannattaisikohan oma "voimakollaasi" tallentaa pilveen - olisi aina saatavilla.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, miten tarina jatkuu. Niin, tämä tarina on tosi.

Pasin kuksa Luostolla (arkistokuva, kuva ei liity kertomukseen, vai...)

Lähde mukaan talkoisiin!

Niin, miten sinä reagoit asioihin? Toimiiko opettaminen koulussa? Osaavatko opettajat opettaa tai osaavatko opiskelijat oppia? Tiedetäänkö mitä koulussa pitäisi oikeasti tehdä ja miten? Purnaatko, ihmetteletkö, katseletko taakse vai eteenpäin? Autatko avaihenkilöitä?

Siinä muutama ärsyttävä kysymys. Itselle on muodostunut oman 1,5 vuotta kestäneen opettajuuden kasvamisen alkutaipaleessa tunne, että kyllä kansa tietää. Joka tuutista tulee aivan joka päivä viisaita sanoja. Jokainen ääntä pitävä osaa kertoa mitä tehdään väärin ja mitä puuttuu. Opettajat opettavat aivan niin kuin aina ennenkin, eivätkä pysy muutoksen kelkassa mukana. Opiskelijat ovat muuttuneet laiskoiksi, lyhytjännitteisiksi ja räpläävät jatkuvasti kännykkää. Koululuokat ovat sisustettu 100 vuotta sitten keksityllä menetelmällä, eli opettaja liitutaululla mukanaan teoreettinen tieto ja kaikki opiskelijat kauniissa riveissä omissa pulpeteissaan. Jatkuvasti valmistuu uusia tutkimustuloksia oppimiseen liittyvistä asioista. Ja nämä tutkimukset todella vahvistavat, että maailma muuttuu. Jos koulumaailman muutoksen reagointi on se, että oppiminen tapahtuu joitakin kertoja vuodessa erillisessä ATK-luokassa, jossa on internettiin kytkettynä tietokoneeseen johdolla ja opettaja sanoo joka hetki, mitä nappia opiskelijat painavat tästä ATK-laitteesta - niin, huh huh. Olenpa kuullut opettajasta, joka haluaisi ottaa työpuhelimellaan vastaan kuvaviestin työssäoppimassa olevalta opiskelijalta erinomaisesta oppimisprosessiin kuuluvasta tapahtumasta. Mutta mutta. Puhelin ei ehkä taivu tähän vaativaan tapahtumaan - höh.

Sitten ratkaisu. Oletko samaa mieltä, että meillä on laajaan tietomäärään perustuen tunnistettu ongelma tai ainakin tarve reagoida muuttuneeseen tilanteeseen? Yksinkertaistettuna nyt koulumaailman tulee ottaa ensin muuttunut maailma kiinni ja sitten pompata ihan pikkuisen edelle. Ja se kaiken paras asia. Pysyä siellä. Uskotaan tutkittua tietoa. Opettajat täydennyskoulutukseen (asenteet, menetelmät ja ympäristöt sekä välineet), ympäristöt remonttiin, opetusvälineet ajantasalle, opettamisessa keskityttäisiin yhteiskunnan tarpeisiin (projektitaito, kommunikointi, johtaminen, tiedon hankinta / analysointi, elinikäisen oppimisen avaintaidot, ongelmanratkaisutaidot...) ja opiskelijoita autetaan motivoitumaan oppimiseen.

Ehdotan talkoiden alkamista - kökkätöitä. Lopeta sinäkin se pask.. jauhaminen. Keskity katsomaan eteenpäin. Sovitaan, että ainoastaan tutkijat saavat katsoa taaksepäin. Tue omia esimiehiä, oman organisaatiosi johtoa sekä kehittämisorganisaatioita suuntautumaan tulevaisuuteen. Heidän tehtävänä on viedä tietoa niille varsinaisille poliittisille päättäjille. Uskotaan siihen, että perusteellisen taustatyön tehden asiat voivat oikeasti muuttua. Asenteen muutos esimerkiksi ei maksa mitään.

Voisitko juuri sinä muuttua? Mitä olet tehnyt yllä kerrotun kökän (talkoo) eteen vaikka viimeisen kuukauden aikana? Vai keskitytkö valittamiseen? 

Minä ole viimeisen kuukauden aikan tehnyt kökän eteen: perusteltu aloite web-kameroiden ja kokousmikrofonien hankkimiseksi työssäoppimisen ohjaamisen tehostamiseksi, perusteltu aloite opettajien työpuhelinten päivittämiseksi älypuhelimeksi, kehittänyt opetuksettomana aikana koulumme simulaatio-oppimisympäritöä sekä simulaatiomenetelmän hyödyntämistä kaikkien koulutusohjelmien käyttöön, käytössä olevien tietojärjestelmien kehittämisidointia useita kertoja (pääkäyttäjille eteenpäin vietäväksi), omassa opetustyössä olen hyötykäyttänyt opiskelijoiden omia matkapuhelimia, olen käyttänyt itse tehtyjä videoita oppimisen tukena, omalle esimiehelle sekä usealle muulle opettaja kollegalle olen vinkannut jonkun hyvän idean netistä oppimisen tukemiseksi... Ehkä jostain siemenestä kasvaa verso :)

Vasemman käden kokeilu

Loppuviikosta kokeilin vasenta kättä. Oikeastaan syynä tähän kokeiluun on oikean käden pienoiset oireilut. On siis tullu käytettyä oikeaa kättä yksipuolisesti - liian pitkään.

Taas voisin selventää, että tarkoitan tietokoneen hiiren käyttöä. Olen tähän saakka ollut niitä koneen käyttäjiä, jotka pitäytyvät yksipuolisessa hiiren käytössä ja sitä kautta lihaksistossa saattaa alkaa ilmenemään jumiutumista.

Kokeilin siis yhtenä päivänä käyttää hiirtä vasemmalla kädellä. Yllätykseksi huomasin homman toimivan. Toki nuolen kohdistaminen näytöllä oli hieman hapuilevaa, mutta aina osuin kohteeseen. Aioin ottaa tästä tavan töissä. Voisin jopa harkita vuoroviikkoja tai vuoropäiviä.

Omaan henkilökohtaiseen tyhyilyohjelmaan olen lisännyt istumisen vastaiseen kampanjaan kaksi uutta salaista asetta. Siitä ekasta salaisesta aseesta kirjoitinkin aikaisemmin (kävelypalaveri). Uutena juttuna kokeilin työhuoneessa paperinippu kädessä hiljakseen käveleskelyä, kun luin lappusia. Kun tuli tarve kirjoittaa kommentteja, niin piankos sitä pistäytyi kynän ja pöydän luona - seisten. Toinen uusi kokeilu on kaffitauolla kaffin juominen seisten. Ei muuten ole enää ongelmaa vapaan tuolin etsimisessä.

Kaffista puheenollen. Mitä ihmettä kahvitehtaassa kahvin päämaistaja tekee kahvitauolla?

Mun eka kerta

Nyt se on sitten tehty. Kyllä kannatti. Missä sinä haluaisit kokea sen ensimmäisen kerran? Suosittelen lähtemään pihalle, mutta onnistuu se myös sisällä.

Mieti oma työpaikkasi lähimaastoa. Löytyykö sieltä pyörätietä, parkkipaikkaa, polkua luontoon, mahdollisuutta kiertää talon ympäri...? Minun työpaikkani ympäristöstä löytyy. Kuvailen hieman ekaa kertaani. 

Tarkennettakoon, että nyt siis kuvailen omaan työpäivään sopimaani kävelypalaveria oman esimieheni kanssa. Minulle oli kerääntyneenä muutama keskusteltava asia. Kutsuin esimieheni nykyaikaisesti verkon kautta kävelypalaveriin klo 13:00-13:30. Kutsussa oli asialista esillä. Käsiteltäviä asioita taisi olla 5kpl.

Klo 13:00 takit päälle ja pihalle kävelemään. Koko kävelymatkan ajan keskustelimme erittäin keskittyneesti käsiteltäviin aiheisiin. Otin muistini tueksi muutaman paperin, mutta muistiinpanoja ei tarvinnut tehdä palaverin aikana. Kävelimme tuulen humistessa ja lintujen visertäessä puissa pyörätiellä edestakaisin ja sitten kerran työpaikkamme isohkon rakennuksen ympäri. Saimme käsiteltyä kaikki sovitut asiat, meitä ei häirinneet puhelimet eivätkä oveen koputtajat. Viimeisen asian saimme päätökseen sisällä työhuoneeseen saavuttuamme. Tällöin kello oli 13:30.

Joku kysyy ehkä miksi? Minä vastaan, että miksi ei? Viimeisimpien tutkimustulosten mukaan ihmiset istuvat keskimäärin liikaa. Tämä on oivallinen tapa taistella istumisvaaroja vastaan. Arvatkaa vaan, piristikö palaveri työpäivää ja olimmeko tehokkaita. Suosittelen...

Haikea vuori valloitettu

Eilen saavutimme reilun kahdenkymmenen hengen työyhteisössämme yhteisesti vuoren huipun kokoontuen ruokapöydän ääreen. Yhteisömme nimittäin hajaantuu vuoden vaihtuessa organisaatiomuutosten seurauksena osittain hajalleen. Vuosien saatossa vuorotyöläisinä olemme hitsautuneet melkoiseksi asiantuntijajoukoksi, jakaen ilot ja surut. Pian tämä yhteisö on historiaa.

Oman vuorenvalloitusteorian mukaan elämä ei kuitenkaan lopu tähän. Yhteisen vuoren valloituksen jälkeen nimittäin seuraa kaksi mielenkiintoista vaihetta. Sitä yhteistä vuoren valloitusta kaikkine kivikkoineen ja tasanteineen on aivan huikeaa muistella. Mikä on hienompaa, kun vastaan tulee jossain päin suomea yksi samaan “kiipeilyseurueeseen” kuulunu henkilö. Sitten taas voimme yhdessä muistella “oi niitä aikoja…”.

Toinen merkittävä asia on väistämättä tapahtumassa aivan meille kaikille. Jokaisella on edessä oma uusi vuori. Se voi olla hyvin samankaltainen aikaisempaan verrattuna. Vuorta ei tarvitse välttämättä valloittaa yksin ja työkaverit voivat olla jopa osittain samoja. Se oma uusi vuori voi olla myös aikaisempaa pienempi tai selkeästi haasteellisempi.

Omalla kohdalla oman uuden vuoren valloitus alkoi jo elokuussa uuden työpaikan muodossa. Työn näkökulma muuttui, vaikkakin aihe pysyi samana. Jo nyt uskallan sanoa, että kyllä kannatti tarttua haasteeseen. Jyrkänteiden jälkeen tulevat pienet tasanteet maistuvat aivan mahtavalta ja on oikeastaan kutkuttavaa, kun en edes tiedä, miten monta jyrkkää kohtaa onkaan edessä. Keräilen varusteista niitä ajatellen. Lopuksi oman vuorenvalloitusteoriani se tärkein asia. Vaikka hetkellisesti kiipeäisit vuoren varjoisella puolella, niin muista tärkein. Aurinko nousee aina vuoren takaa ja alkaa lämmittämään… Oletko juuri sinä koskaan kokenut samanlaisia tuntemuksia omissa haasteissasi?