Pasia ärsyttää treenaamisessa juuri nyt

Voihan ärsytys. Eilen toteutin onnistuneen pitkän lenkin. Viimeviikolla sain kerättyä lenkkikilometrejä suunnitellun määrän. Jalat haluaisivat mennä taas tänään pihalle, mutta nyt kannattaa pitää päivän taukoa.

Tiedän kokemuksesta, että km määrää kasvattaessa tulee kroppaa kuunnella tarkasti ja uskoa kuulemaa. Eilisen lenkin jälkeen kokeilin ekan kerran elämässäsin treenin jälkeen kompressiosäärystimien ja -housujen palauttavaa vaikutusta. Menestys oli hyvä. Kompressio ja muu venyttelyhuolto toimivat. Tänään aamulla olisi "normaalisti" ollut pidemmän lenkin jälkeistä kipeytymistä. Nyt ei ollut. Jalat olisivat kunnossa, mutta nettivalmentaja sanoo - lepää. Asia selvä.

Onneksi mielikuvitus ja digikuva auttavat tuskassa. Aina voi muistelle. Viime vuoden syksyllä elo-syyskuun vaihteessa treenipaikalla ei puhuttu Suomea. Matkalaukkuun pakkasin lenkkarit ja lipussa luki Tanska. Silloin oli hyvä lyhyt treeni, vaikka satoikin.Selfien taustaksikin löytyi jotain kultturellia #taijotainsellaista.

Käännetäänpä tämä "ärsytys" eduksi. Arvatkaa lähdenkö huomenna aamulla lenkille ennen töihin menoa? Arvatkaa onko minulla silloin gasellimainen askel?

Treeniaikaa:

Pasi ja HCM 2016

Pasilla on treeniaikaa vielä jäljellä ruhtinaalliset:

Nyt sitten on katseet käännetty minun henkilökohtaiseen juhlamaratoniin. HCM 2016 olkoon minun kymmenes maratoni. Edellisestä on aikaa jo useampi vuosi. Oikeastaan harmittavan paljon aikaa. Takaraivoon on kuitenkin jäänyt maratonkutina. Maratonissa on sitä jotain...

Teenit ovat olleet vuosien saatossa jatkuvasti katkolla mitä kummallisempien syiden vuoksi. Monen monta kertaa olen aloittanut ja sitten joku kiva syy on aiheuttanut tauon.

Syksyllä pääsin ulkoiluttamaan lenkkareita monessa kelissä.

 

Talvella pääsin Juoksija -lehden nettivalmentajan avustuksella hyvään treenivauhtiin. Talven kelit jopa suosivat, kuten alla olevista kuvista voi aistia.

  

   

Olen toki hieman kesäisemmissäkin maisemissa käynyt hölköttelemässä.

Nyt tavoitteelliset treenit ovat totisinta totta. Helsinki City Marathon 2016 on 13.8.2016, Juoksijan nettivalmentajaan on ohjelmoitu treeniohjelma, ostaa päräytin eilen uudet upean keltaiset kompressiosäärystimet ja kaivoin kaapista pullollisen kuntojuomatiivistettä. Salaisena aseena on lisäksi päivittäiset syväkyykyt. Nyt ei tarvitse kuin kirmata asfaltilla valmentajan kannustamana ja antaa säärystimien ja kyykyn huoltaa kroppaa.

Tässä tämän päivän treenivideo:

Pienen pieni Pasi 70-luvulla

Siivosin kaappeja ja löysin haalistuneita värivalokuvia. Tämä muisto pitää jakaa nykyaikaan. Olkaa hyvät, laittakaa silmät puolittain kiinni ja lukekaa...

70-luvun lopussa pienen pieni Pasi ja ainakin 3v vanhempi velopoika lähtivät polkemaan pyörillä kohti mummolaa. Pienen pienellä Pasilla oli vihreä "Poni" -merkkinen Jopon kaltainen polkupyörä. Ponissa oli värikäs "Aku Ankka" -tarra rungossa kiinni.

Ajankohta oli kesäkuun alku. Koulu oli loppunut juuri ja kesälomaa oli jäljellä moooonta kuukautta.

Pysähdyimme juomaan vesipullosta vettä Nurmon kirkon kohtaan. Tauon lopuksi kivan lämpöisen kesäpäivän kunniaksi nappasimme uudella valokuvakameralla kuvan näkymästä. Filmissä oli muistaakseni 24 kuvan kuvausmahdollisuus. Kuva oli filmin kuva numero yksi. Filmi riitti koko kesäksi. Meidän piti jatkaa. Nimittäin aurinko paahtoi kuumasti, hiki helmeili ja kärpäset pörräsivät ympärillä. Niin oli tapana 70-luvulla kesäisin joka päivä.

On se mielikuvitus tehokas työväline. Jos totta puhutaan, niin nappasin kuvan eilen perjantaina auton ikkunasta kännykällä, kun oli aivan pakko pysähtyä tuohon 70-luvun näkymään. Tarinassa totta olivat ainakin vesipullo ja pienen pieni Pasi...

Miten voi käydä rahattoman lenkillä?

Tätä se mun uneni tiesi. Olen aina tiennyt, että kävelylenkillä paremman puoliskon kanssa pitää aina olla taksiraha mukana. Sitähän ei voi etukäteen, mitä sattuu.

Tänään se sitten tapahtui. Aamusta reippaana lähdettiin kävelylle. Matka oli edennyt fyysisessä ja psyykkisessä myötätuulessa. Kunnes yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta. Katselin rennon letkeästi vasemmalle etuviistoon ja sitten...

Näin telttakatoksen. Seinäjoen torilla oli kaffilan telttakatos. Pelon sekaisin tuntein suuntasimme askeleemme torille ja siinä se oli. Kaffila oli auki. Muutama asiakas istui kaffittelemassa pipot päässä ja sieraimiin leijaili tuoreen kahvin tuoksu.

Tässä kohtaan todellisuus iski tajuntaan. Se ei levinnut mitenkää lämpimänä tunteena pikkuhiljaa. Tunne räjähti yhdellä kerralla koko päähän. Minulla ei ollut rahaa mukana. Ei yhtään.

Mitä tästä reissusta opin? En sitten yhtään mitään?

Kesä on aloitettu!

Mitä #simulaatio maailma voi oppi teatterilta @sjoenteatteri ?

Tähän saakka simulaatioympäristön kehittämisessä painopiste on meillä ollut siihen, että mitä lisäämällä voidaan luoda mielikuvaa. Olisiko se kalusteilla, isoilla kangaskuvilla ja datatykitetyillä kuvilla kolmeen seinään?

Vastaus löytyy ammattilaisilta - teatterista. Less is more. Näyttämö ja katsomo pimennetään. Pieni johdatteleva huonekalu tms. esine. Kohdevalo tapahtumapaikkaan. Ääniefekti. Ehkä pieni johdatteleva tarina ennen tilannetta. Tadaaa. Se oli siinä. Ihmisen mielikuvitus tekee loput. Ja simulaation kannalta se kaikista oleellisin. Kaikkien huomio focusoituu oleelliseen.

Missä mahtaa olla opettajien, simulaatio-ohjaajien ja simulaatioympäristöjen kehittäjien jatko-jatkokurssi? Sisältönä saisi olla ilmaisutaito, maskeeraus, valo/ääni/lavastesuunnittelu sekä ohjaus ja vielä kaupanpäälle valo/ääni-miksaus. Teatterikoulu? Eikun hys hys. Koulutuskeskus SEDU taitaa pian järjestää kurssin numero yksi. Ei saa varastaa ideaa.

Hyvä hyvä Seinäjoen kaupunginteatteri esityksestä ja kiitos Koulutuskeskus SEDU:n Koskenalantien yksikkö TYHY kokemuksesta. :)

Tänään simulaatioympäristö koki uutta

Omassa työssä sain napata tänään oman oppilaitoksemme uudistuneen simulaatiopedagoisen vision ensimmäisen toteutushedelmän. Ja kyllä maistui hyvältä. Vieläkin aivan sormet täpyyttää...

Tilanteessa oli yksi useasta lähihoitajien koulutusohjelmaryhmistä. He olivat oppimassa ihka ekaa kertaa tässä ympäristössä. Kyllä oli oppimisen ja ohjaamisen iloa. Tietysti mukana oli myös hitusen jännitystä. Olihan nopeatempoisissa simulaatiotilanteissa mukana liikuntakyvytön Nikolai (potilassimulaattori) ja arvovaltainen ylilääkäri (ryhmän oma opettaja). 

Minä simulaatiohurahtaneena innoissani höpötin Nikolain avulla opiskelijoiden kanssa ja kääntelin kameroita. Niin tuolla simulaatiopedagogisella visiollani tarkoitan upeaa uudistusta lähihoitajaopiskelijoiden viimeisen lukuvuoden opetustavoissa meidän opetusyksikössämme Seinäjoella. Lukuvuoteen mukaan on mahdutettu uutena elementtinä simulaation mahdollisuuksia. Meillä hyödynnetään olemassa olevaa simulaatioympäristöä ja kouluttautuneita simulaatio-ohjaajia - niitä hurahtaneita - kaikkien viimeisen lukuvuoden opiskelijoiden oppimisen tukena. Tätä ilosanomaa jaetaan lisäksi talon sisäisenä koulutuksena siten, että jokainen opettaja pääsee halutessaan hyödyntämään menetelmää.

Pieni mielikuvaharjoitus: 
Kuvittele oiiiikein iso hiili. Sellainen melkein talon kokoinen hehkuva hiili. Kuvitteletko nyt? Meillä työyhteisössä on sellainen - virtuaalinen hiili. Arvatkaa vaan hehkuuko se. Kyllä hehkuu. Me puhalletaan siihen kaikkki ja todella lujaa. Hyvä me... :)

Aurinko, täysillä hehkuva hiili, taijotain...?

Simulaatioympäristön tuunaus testattu...

Voi kumpa voisin näyttää kuvia onnellisista oppijoista. Eilen tuunatussa simulaatioympäristössä oli tänään eka vieraileva ryhmä treenaamassa. Aiheena oli sellainen äkillinen peruselintoimintojen heikkeneminen tietystä syystä. Tavoiteltiin oikeaa hoitoa, oikeaa hoidon toteuttamista, hyvää ryhmän toimintaa ja tehokasta kommunikointia.

Simulaation teoriaopinnot toteutettiin jo aikaisemmin teorialuokassa. Eka simulaatio alkoi potilassimulaattoriin totuttelulla. Siihen "nukkeen" oikein uskalsi koskea. Ja hei, sehän puhuu...välillä aivan pas... Ihan sellaisia tavallisia asioita. Silmät räpsyvät.

Jokaisessa jälkipuinnissa / oppimiskeskustelussa simulaation jälkeen muisteltiin tapahtuman vaiheita. Vaikka ryhmä oli ekaa kertaa ympäristössä treenaamassa, niin hienosti osattiin poimia opittuja asioita ja onnistuneita suorituksia. Mukava oli taputtaa käsiä yhteen jokaisen CASE:n jälkeen.

Niin miten se minun mumman keinutuoli selvisi tuunatussa ympäristössä. Keinutuoli sai tällä kertaa rauhassa seurailla tilanteiden etenemistä hieman sivusta. Ympäristönä nimittäin oli tällä kertaa jonkun hoitolaitoksen potilashuone.

Miksi Koulutuskeskus Sedun simulaatioluokassa paistaa aina aurinko, vaikka laittaisi pimennysverhot? En tiedä? Pakko laittaa lopuksi meidän iloisen potilaan pärstäkuva. Hän kuvastakoon omia fiiliksia. 

Hallikainen ja Vauhtihirmu... :)

Simulaatiokutinaa...

Tänään taas eteni simulaatiopedagogiikkaan hurahtaneiden opettajien mielipuuha. Oman työmaan oppimisympäristön sisustamispuuhastelu. Välineiden ja kalusteiden siirtäminen ei maksa paljoa. Luokkaan ilmestyi viikonloppuna oman isoäidin ikääntynyt keinutuoli elämään uutta elämää onnellisten oppijoiden keskelle. Tästä se mumma tykkää pilven reunalla.

Samassa sisätilassa (=luokkahuone) on tavoitteena päästä oppimaan hoitamista lähihoitajan näkökulmasta erilaisissa olosuhteissa. Kehitteillä on tuottaa tunne ulkoilmasta, kotiympäristöstä, ambulanssista, poliklinikasta, vuodeosastosta ja palvelukeskuksesta/vanhainkodista sekä päiväkodista. Siis oikeastaan aivan mikä vaan ympäristö. Potilas/asiakas voi olla potilassimulaattori tai oikea ihminen.

Tunnelman tuunauksen seuraava vaihe taitaa olla valo- ja äänimaiseman suunnittelu. Siis linnunlaulua, liikenteen melua, poliklinikan hälyä sekä spottivaloilla/pimeydellä katseen kohdentamista.

Ja ajatelkaa. Tästä saa palkkaa... :)

Koulutuskeskus Sedun simulaatioympäristön tuunausta tänään

Kutkuttaakohan kaikkia tänään?

Niin, heitin kysymyksen otsikossa. Kutkuttaakohan kaikkia tänään vatsan suunnasta? Minua kutkuttaa vatsasta sillä lailla hyvällä tavalla. Ja taidan tietää syynkin.

Huomenna nimittäin alkaa seuraava onnellisen opettajan työviikko. Joidenkin mielestä ehkä kirjoitan aivan pöhköjä. Omasta mielestä asia ei ole ollenkaan pohkö. Varsinkin juuri näinä aikoina.

Kuulun siihen onnelliseen joukkoon, jolla on mukava työ ja yleensä ottaen tietysti työ. On vallan kivaa viettää vapaapäiviä viikonloppuna. Puuhailla erilaisia ei työhön liittyviä juttuja. Onnistuneiden vapaapäivien aikana sitten levon lisäksi herää se kutina. Pian pääsee taas sinne sorvin ääreen. Opettajan sorvi on vaan sellainen hieman haastava sorvi. Tai niitä sorveja taitaa olla erilaisia ja useita sorvaajia. On hieno päästä ohjailemaan oppimista. Alusta alkaen en ole suostunut sellaiseen täysin perinteiseen "opettaja opettaa ja opiskelijat istuvat hiljaa" -opettamiseen. Se on minun ongelma opettajana saada herätettyä oppijoiden mielenkiinto aiheeseen. Se on opettajan ongelma saada linkitettyä aihe oppijoiden aikaisemmin opittuun ja heidän tulevaisuuteen. Jos minun tunnilla kuuluu pulpeteista pulinaa, niin syitä voi olla kaksi. He pohtivat innoissaan aiheeseen liittyvää ja sitä kautta oppivat. Tai sitten höpötellään jotain aivan muuta. Jälkimmäisen pulinan osalta opettaja itse saa katsoa peiliin. Ei ole oppijoiden syytä, että opettaja ei ole saanut napattua kiinni oppijoiden oppimisen innosta.

Sitten se oppimisen ja opettamisen ilo. Mikä on sen mukavampaa, kun voi opetukseen lisätä kaikkia kiinnostavia elementtejä. Yksi sellainen on simulaatiopedagogiikka. Siis kertakaikkiaan. Uskallan vähäisellä simulaatiokokemuksellani väittää, että simulaatioideaa hyödyntäen voi elävöittää oikeastaan vaikka mitä oppituntia. Jokainen ympäristö soveltuu tähän. Oppijat oppivat supernopeasti kyseiseen oppimistapaan ja sitä myöten uskaltautuvat heittäytyä juttuun mukaan.

Meillä omassa oppilaitoksessa Koulutuskeskus Sedussa Seinäjoella on tälläiseen oppimiseen valjastettu kaksi harjoitusluokkaa. Kaikkien koulutusohjelmien lähihoitajaopiskelijat tulevat vierailemaan lukuvuoden aikana simulaatioluokissa. He saavat tehdä tuttavuutta langattomasti ohjattaviin potilassimulaattoreihin yms. aputekniikkaan. Kyseisen tilan kehittely taitaa olla myös yksi tämän opettajan vatsanpohjan kutinan aiheuttaja. Eilen vein sinne odottamaan isoäidin vanhan keinun kotisimulaatioita. Mitähän seuraavaksi. Olisiko jotain elävöittävää äänimaisemaa.

Miksei ole jo huominen...

Lähde mukaan talkoisiin!

Niin, miten sinä reagoit asioihin? Toimiiko opettaminen koulussa? Osaavatko opettajat opettaa tai osaavatko opiskelijat oppia? Tiedetäänkö mitä koulussa pitäisi oikeasti tehdä ja miten? Purnaatko, ihmetteletkö, katseletko taakse vai eteenpäin? Autatko avaihenkilöitä?

Siinä muutama ärsyttävä kysymys. Itselle on muodostunut oman 1,5 vuotta kestäneen opettajuuden kasvamisen alkutaipaleessa tunne, että kyllä kansa tietää. Joka tuutista tulee aivan joka päivä viisaita sanoja. Jokainen ääntä pitävä osaa kertoa mitä tehdään väärin ja mitä puuttuu. Opettajat opettavat aivan niin kuin aina ennenkin, eivätkä pysy muutoksen kelkassa mukana. Opiskelijat ovat muuttuneet laiskoiksi, lyhytjännitteisiksi ja räpläävät jatkuvasti kännykkää. Koululuokat ovat sisustettu 100 vuotta sitten keksityllä menetelmällä, eli opettaja liitutaululla mukanaan teoreettinen tieto ja kaikki opiskelijat kauniissa riveissä omissa pulpeteissaan. Jatkuvasti valmistuu uusia tutkimustuloksia oppimiseen liittyvistä asioista. Ja nämä tutkimukset todella vahvistavat, että maailma muuttuu. Jos koulumaailman muutoksen reagointi on se, että oppiminen tapahtuu joitakin kertoja vuodessa erillisessä ATK-luokassa, jossa on internettiin kytkettynä tietokoneeseen johdolla ja opettaja sanoo joka hetki, mitä nappia opiskelijat painavat tästä ATK-laitteesta - niin, huh huh. Olenpa kuullut opettajasta, joka haluaisi ottaa työpuhelimellaan vastaan kuvaviestin työssäoppimassa olevalta opiskelijalta erinomaisesta oppimisprosessiin kuuluvasta tapahtumasta. Mutta mutta. Puhelin ei ehkä taivu tähän vaativaan tapahtumaan - höh.

Sitten ratkaisu. Oletko samaa mieltä, että meillä on laajaan tietomäärään perustuen tunnistettu ongelma tai ainakin tarve reagoida muuttuneeseen tilanteeseen? Yksinkertaistettuna nyt koulumaailman tulee ottaa ensin muuttunut maailma kiinni ja sitten pompata ihan pikkuisen edelle. Ja se kaiken paras asia. Pysyä siellä. Uskotaan tutkittua tietoa. Opettajat täydennyskoulutukseen (asenteet, menetelmät ja ympäristöt sekä välineet), ympäristöt remonttiin, opetusvälineet ajantasalle, opettamisessa keskityttäisiin yhteiskunnan tarpeisiin (projektitaito, kommunikointi, johtaminen, tiedon hankinta / analysointi, elinikäisen oppimisen avaintaidot, ongelmanratkaisutaidot...) ja opiskelijoita autetaan motivoitumaan oppimiseen.

Ehdotan talkoiden alkamista - kökkätöitä. Lopeta sinäkin se pask.. jauhaminen. Keskity katsomaan eteenpäin. Sovitaan, että ainoastaan tutkijat saavat katsoa taaksepäin. Tue omia esimiehiä, oman organisaatiosi johtoa sekä kehittämisorganisaatioita suuntautumaan tulevaisuuteen. Heidän tehtävänä on viedä tietoa niille varsinaisille poliittisille päättäjille. Uskotaan siihen, että perusteellisen taustatyön tehden asiat voivat oikeasti muuttua. Asenteen muutos esimerkiksi ei maksa mitään.

Voisitko juuri sinä muuttua? Mitä olet tehnyt yllä kerrotun kökän (talkoo) eteen vaikka viimeisen kuukauden aikana? Vai keskitytkö valittamiseen? 

Minä ole viimeisen kuukauden aikan tehnyt kökän eteen: perusteltu aloite web-kameroiden ja kokousmikrofonien hankkimiseksi työssäoppimisen ohjaamisen tehostamiseksi, perusteltu aloite opettajien työpuhelinten päivittämiseksi älypuhelimeksi, kehittänyt opetuksettomana aikana koulumme simulaatio-oppimisympäritöä sekä simulaatiomenetelmän hyödyntämistä kaikkien koulutusohjelmien käyttöön, käytössä olevien tietojärjestelmien kehittämisidointia useita kertoja (pääkäyttäjille eteenpäin vietäväksi), omassa opetustyössä olen hyötykäyttänyt opiskelijoiden omia matkapuhelimia, olen käyttänyt itse tehtyjä videoita oppimisen tukena, omalle esimiehelle sekä usealle muulle opettaja kollegalle olen vinkannut jonkun hyvän idean netistä oppimisen tukemiseksi... Ehkä jostain siemenestä kasvaa verso :)

Mun eka kerta

Nyt se on sitten tehty. Kyllä kannatti. Missä sinä haluaisit kokea sen ensimmäisen kerran? Suosittelen lähtemään pihalle, mutta onnistuu se myös sisällä.

Mieti oma työpaikkasi lähimaastoa. Löytyykö sieltä pyörätietä, parkkipaikkaa, polkua luontoon, mahdollisuutta kiertää talon ympäri...? Minun työpaikkani ympäristöstä löytyy. Kuvailen hieman ekaa kertaani. 

Tarkennettakoon, että nyt siis kuvailen omaan työpäivään sopimaani kävelypalaveria oman esimieheni kanssa. Minulle oli kerääntyneenä muutama keskusteltava asia. Kutsuin esimieheni nykyaikaisesti verkon kautta kävelypalaveriin klo 13:00-13:30. Kutsussa oli asialista esillä. Käsiteltäviä asioita taisi olla 5kpl.

Klo 13:00 takit päälle ja pihalle kävelemään. Koko kävelymatkan ajan keskustelimme erittäin keskittyneesti käsiteltäviin aiheisiin. Otin muistini tueksi muutaman paperin, mutta muistiinpanoja ei tarvinnut tehdä palaverin aikana. Kävelimme tuulen humistessa ja lintujen visertäessä puissa pyörätiellä edestakaisin ja sitten kerran työpaikkamme isohkon rakennuksen ympäri. Saimme käsiteltyä kaikki sovitut asiat, meitä ei häirinneet puhelimet eivätkä oveen koputtajat. Viimeisen asian saimme päätökseen sisällä työhuoneeseen saavuttuamme. Tällöin kello oli 13:30.

Joku kysyy ehkä miksi? Minä vastaan, että miksi ei? Viimeisimpien tutkimustulosten mukaan ihmiset istuvat keskimäärin liikaa. Tämä on oivallinen tapa taistella istumisvaaroja vastaan. Arvatkaa vaan, piristikö palaveri työpäivää ja olimmeko tehokkaita. Suosittelen...

Suksittelua

Se oli siinä. Nyt on aivan pakko kertoa omasta fiiliksestä. Se on nimittäin kiva.

Minä taidan olla aivan tavallinen aikuinen. Joskus ammoisina aikoina koulumaailmassa kaikkinainen innostus hiihtämiseen tapettiin erilaisilla kilpailuilla ja muutenkin sillä pakkohiihdolla. Niin kävi minullekin. Kaikesta huolimatta selittämättömästä syystä johtuen noin 10 vuotta sitten mieleen alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että jos kuitenkin kävisi hiihtämässä perinteiseen tyyliin. Suksien voitelu ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Into meinasi kaikota kehosta – kunnes koin ahaaelämyksen.

Ettei vaan vanhat sukseni olisi ostettu 15kg sitten? Urheilukaupan asiantuntijan avulla löytyivät uudet sivakat ja annoin suksiteollisuudelle vielä kerran mahdollisuuden näyttää parastaan. Ja hupsista. Sukset aivan oikeasti voi saada luistamaan ja pitämään samalla kertaan. Sitten varsinaiseen asiaan. Minäkin tunnustan eläväni ajoittain “sitku” ja “mutku” elämää. Siis sitten kun ja mutta kun. Näillä sanoilla voi itselleen perustella kaikkea tekemätöntä,

Tänään yllätin itseni. Omat suksiparat ovat olleet käyttämättä jo useamman vuoden varastossa Luoston pääsiäisen liisterit pohjassa. Olin käyttänyt ahkerasti tämän väliajan “sitkua” ja “mutkua”. Jokunen viikko sitten pelastin sukset pölystä ja poistin voiteet pohjasta. Tänään aamulla suksen pohjat saivat hyvältä tervalta haisevan uuden voiteen seurakseen ja kävin ulkoiluttamassa oikein perinteiseen tapaan sivakkojani. Ja olihan kivaa. Latua ei oltu vielä tehtynä koko matkalta koneellisesti, mutta avuliaita muita hiihtäjiä oli suksitellut varmaankin juuri minua ajatellen koko lenkin latu-uraa avaten. Sykkeen nostamista ja maisemien ihastelua tein melkein 8km verran.

Kotiin saavuttua koin vielä pisteen iin päälle. Löysin varastosta omat oikean mittaiset sauvatkin. Olin innostuksissani hiihtänyt 10cm alamittaisilla sauvoilla. Aurinkoisen fiiliksen voi tehdä näköjään hyvin helpolla lumisateesta huolimatta. Varokaa ladulla. Täältä tullaan toistekin….

Kivan fiiliksen anatomia

Mistä onnellinen olotila tulee? Voitko itse olla oman onnesi seppä? Onko kivan fiiliksen saavuttamisessa erilaisia vaiheita? Siinä mielestäni hyviä kysymyksiä, joihin haluan vastata. 

Onnellinen olotila voi tulla hyvinkin pienestä asiasta. Meistä itse kukin voi oikeasti olla oman onnensa seppä. Ja kyllä, mielestäni kivan fiiliksen saavuttamiseen kuuluu usein kolme erilaista vaihetta. Avataanpa ajatustani. 

Oman onnen sepän työkalut ovat positiivinen asenne. Positiivinen asenne on kyseisen sepän hallitsevampi asenne, vaikka välillä hieman potuttaisikin. Muista, että aurinko paistaa aina, tosin joskus hieman pilvien yläpuolella. Seppä tarvitsee lisäksi hitusen mielikuvitusta, joitakin voimaannuttavia esineitä, tasapainoilutaitoa ja uskallusta varastaa aikaa itselleen edes vähäsen. Itselläni yksi voimaannuttava esine on kuksa. Juon aina kotona kaffin kuksasta, ellei satu vieraita kyläilemään. Kuksaa käsissä pitämällä koena aina saavani hitusen voimaa kaikkien kivojen kokemusten kautta, joissa kuksa on ollut mukana. Mikähän on juuri sinun voimaannuttava esine? 

Tasapainoilutaidolla tarkoitan sitä, että elämä ei saa olla aivan tasapaksua. Kiva fiilis tulee siitä, että on tuntenut ajoittain pahoja fiiliksiä ja selvinnyt niistä. Kun saavuttaa tasapainon erilaisten asioiden vaakakupissa, niin silloin menee hyvin. Mielestäni kivan fiiliksen saavuttamisessa on siis kolme vaihetta. Jos vaiheet onnistuvat hyvin, niin kivaa fiilistä voi ammentaa todella piiiiiitäkään. Jopa vuosia. Aina kun asian muistaa, niin sama kiva fiilis palaa mieleen. Tässä tavoitetta ihan meille kaikille. Uskaltaakohan kukaan kertoa kommenteissa omaa esimerkkiä omasta kivasta fiiliksestä, jonka muistaa vieläkin? Omana esimerkkinä voisin sanoa omien 5 ja 7v poikien kanssa toteutettu patikointiretki metsään yhdeksi yöksi. Nyt herrat ovat 20v molemmin puolin ja vieläkin muistelemme metsäretkeä lämmöllä. 

Niin ne kivan fiiliksen kolme vaihetta. Suunnittelu, toteutus ja muistelu. Olen joskus kuullut jonkun oikean vuorikiipeilijän jopa kokeneen suunnittelun, valmistautumisen ja kiipeämisen ylöspäin matkan kokokohdaksi. Varsinaisen tavoitteen saavuttamishetkellä onkin tuntemuksena ollut tyhjyys. Siinäkö se sitten oli? 

Bloggasin aikaisempina juttuina kaksi maratonkertomusta. Kaikki 9 maratonkokemustani ovat juuri tyypillisiä kolmivaiheisia kivoja fiiliksiä. Valmistautuminen on kestänyt jopa vuosia, itse suoritus heman alle 5h ja rasituksesta toipuminen joitakin viikkoja. Aivojen sopukoihin tallentuu kuitenkin kyseisestä oman vuoren valloituksesta muistijälki, jonka voi aktivoida vaikka katsomalla myseisen tapahtuman mitalia. Mitalista tuli siis ilmeisesti minulle jonkinlainen voimaannuttava esine kaiken sen eteen annetun tuskan ja ilon jälkeen. Minä ainakin tavoittenen kivoja fiiliksiä…