Minun päivä Polar A360 tallentamana

Tämän päivän saldo ranteessa olevan laitteen mukaan 17,7km ja 23286 asekelta. Treeninä piti olla kevyt tasavauhtinen hölköttely. 

1. Aamulla ennen aamukukon laulamista kirmaisin 50min lenkille keskisykkeellä 121. Tuntui hyvältä ja kevyeltä. 
2. Työmaalle saavuin hieman etuajassa. Joten aloitin "työnteon" kropan huollolla sillä yhdellä salaisista aseistani. Siitä yritän napata kuvan huomenna. Äärimmäisen kiva kokemus.
3. Töiden jälkeen kävimme perheen hallituksen puheenjohtajan kanssa kahdestaan kävelyllä.
4. Sitten vielä talkootyönä kahden talouden nurmikonleikkuu. Treenaajana tietysti kaappaan rannekoneeseen kaikki askeleet ja pomppimiset talteen. Numeroista kun tulee niin hyvä mieli.

Syväkyykkyjen yms. treenien tekemiseen aikaa:

Pasia ärsyttää treenaamisessa juuri nyt

Voihan ärsytys. Eilen toteutin onnistuneen pitkän lenkin. Viimeviikolla sain kerättyä lenkkikilometrejä suunnitellun määrän. Jalat haluaisivat mennä taas tänään pihalle, mutta nyt kannattaa pitää päivän taukoa.

Tiedän kokemuksesta, että km määrää kasvattaessa tulee kroppaa kuunnella tarkasti ja uskoa kuulemaa. Eilisen lenkin jälkeen kokeilin ekan kerran elämässäsin treenin jälkeen kompressiosäärystimien ja -housujen palauttavaa vaikutusta. Menestys oli hyvä. Kompressio ja muu venyttelyhuolto toimivat. Tänään aamulla olisi "normaalisti" ollut pidemmän lenkin jälkeistä kipeytymistä. Nyt ei ollut. Jalat olisivat kunnossa, mutta nettivalmentaja sanoo - lepää. Asia selvä.

Onneksi mielikuvitus ja digikuva auttavat tuskassa. Aina voi muistelle. Viime vuoden syksyllä elo-syyskuun vaihteessa treenipaikalla ei puhuttu Suomea. Matkalaukkuun pakkasin lenkkarit ja lipussa luki Tanska. Silloin oli hyvä lyhyt treeni, vaikka satoikin.Selfien taustaksikin löytyi jotain kultturellia #taijotainsellaista.

Käännetäänpä tämä "ärsytys" eduksi. Arvatkaa lähdenkö huomenna aamulla lenkille ennen töihin menoa? Arvatkaa onko minulla silloin gasellimainen askel?

Treeniaikaa:

Pasi ja HCM 2016

Pasilla on treeniaikaa vielä jäljellä ruhtinaalliset:

Nyt sitten on katseet käännetty minun henkilökohtaiseen juhlamaratoniin. HCM 2016 olkoon minun kymmenes maratoni. Edellisestä on aikaa jo useampi vuosi. Oikeastaan harmittavan paljon aikaa. Takaraivoon on kuitenkin jäänyt maratonkutina. Maratonissa on sitä jotain...

Teenit ovat olleet vuosien saatossa jatkuvasti katkolla mitä kummallisempien syiden vuoksi. Monen monta kertaa olen aloittanut ja sitten joku kiva syy on aiheuttanut tauon.

Syksyllä pääsin ulkoiluttamaan lenkkareita monessa kelissä.

 

Talvella pääsin Juoksija -lehden nettivalmentajan avustuksella hyvään treenivauhtiin. Talven kelit jopa suosivat, kuten alla olevista kuvista voi aistia.

  

   

Olen toki hieman kesäisemmissäkin maisemissa käynyt hölköttelemässä.

Nyt tavoitteelliset treenit ovat totisinta totta. Helsinki City Marathon 2016 on 13.8.2016, Juoksijan nettivalmentajaan on ohjelmoitu treeniohjelma, ostaa päräytin eilen uudet upean keltaiset kompressiosäärystimet ja kaivoin kaapista pullollisen kuntojuomatiivistettä. Salaisena aseena on lisäksi päivittäiset syväkyykyt. Nyt ei tarvitse kuin kirmata asfaltilla valmentajan kannustamana ja antaa säärystimien ja kyykyn huoltaa kroppaa.

Tässä tämän päivän treenivideo:

Pienen pieni Pasi 70-luvulla

Siivosin kaappeja ja löysin haalistuneita värivalokuvia. Tämä muisto pitää jakaa nykyaikaan. Olkaa hyvät, laittakaa silmät puolittain kiinni ja lukekaa...

70-luvun lopussa pienen pieni Pasi ja ainakin 3v vanhempi velopoika lähtivät polkemaan pyörillä kohti mummolaa. Pienen pienellä Pasilla oli vihreä "Poni" -merkkinen Jopon kaltainen polkupyörä. Ponissa oli värikäs "Aku Ankka" -tarra rungossa kiinni.

Ajankohta oli kesäkuun alku. Koulu oli loppunut juuri ja kesälomaa oli jäljellä moooonta kuukautta.

Pysähdyimme juomaan vesipullosta vettä Nurmon kirkon kohtaan. Tauon lopuksi kivan lämpöisen kesäpäivän kunniaksi nappasimme uudella valokuvakameralla kuvan näkymästä. Filmissä oli muistaakseni 24 kuvan kuvausmahdollisuus. Kuva oli filmin kuva numero yksi. Filmi riitti koko kesäksi. Meidän piti jatkaa. Nimittäin aurinko paahtoi kuumasti, hiki helmeili ja kärpäset pörräsivät ympärillä. Niin oli tapana 70-luvulla kesäisin joka päivä.

On se mielikuvitus tehokas työväline. Jos totta puhutaan, niin nappasin kuvan eilen perjantaina auton ikkunasta kännykällä, kun oli aivan pakko pysähtyä tuohon 70-luvun näkymään. Tarinassa totta olivat ainakin vesipullo ja pienen pieni Pasi...

Miten voi käydä rahattoman lenkillä?

Tätä se mun uneni tiesi. Olen aina tiennyt, että kävelylenkillä paremman puoliskon kanssa pitää aina olla taksiraha mukana. Sitähän ei voi etukäteen, mitä sattuu.

Tänään se sitten tapahtui. Aamusta reippaana lähdettiin kävelylle. Matka oli edennyt fyysisessä ja psyykkisessä myötätuulessa. Kunnes yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta. Katselin rennon letkeästi vasemmalle etuviistoon ja sitten...

Näin telttakatoksen. Seinäjoen torilla oli kaffilan telttakatos. Pelon sekaisin tuntein suuntasimme askeleemme torille ja siinä se oli. Kaffila oli auki. Muutama asiakas istui kaffittelemassa pipot päässä ja sieraimiin leijaili tuoreen kahvin tuoksu.

Tässä kohtaan todellisuus iski tajuntaan. Se ei levinnut mitenkää lämpimänä tunteena pikkuhiljaa. Tunne räjähti yhdellä kerralla koko päähän. Minulla ei ollut rahaa mukana. Ei yhtään.

Mitä tästä reissusta opin? En sitten yhtään mitään?

Kesä on aloitettu!

Minä olen yli-simulaatio-ohjaaja

Tähän viikkoon saakka olen ollut innoissani omassa työssäni. Yksi syy on simulaatio-oppimismenetelmän käyttämisen mahdollisuus toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa. Simulaatio-ohjaajan tehtävät jotenkin vaan istuu mun ajatusmaailmaan.

Sitten se tapahtui tämän viikon aikana. Nyt taidan olla entistäkin innostuneempi. Meidän omat ensihoitoon suuntautuvat lähihoitajaopiskelijat yllättivät. He onnistuivat todellisessa kokonaissimulaatiossa - siis ihan oikeasti todellisessa kokonaissimulaatiossa.

1. Yksi ryhmä toteutti ensihoidollisen asian kertausteoriatunnin. Keskusteli oli erittäin innokasta ja asiantuntijuus puheissa oli hyvää luokkaa.
2. Samainen ryhmä toteutti kokonaissimulaation onnettomuuspaikalta ambulanssin kautta ensiapupoliklinikalle. Simulaatio-ohjaajana olivat ko. ryhmän jäsenet.
3. Heti simulaation jälkeen samainen ryhmä vetäisi erinomaisen oppimiskeskustelun. Useista asioista päästii pintaa syvemmälle, henki oli hyvän positiivinen ja tavoitteet täyttyivät.

Opet kuiskuttivat muutaman kerran vinkkejä simulaatio-ohjaajille, mutta vihjeet olivat vihjeitä ja opiskelijat itse tekivät päätökset. No mitä opettajat sitten tekivät simulaation aikana. He vaan olivat yli-simulaatio-ohjaajia...

Mitä #simulaatio maailma voi oppi teatterilta @sjoenteatteri ?

Tähän saakka simulaatioympäristön kehittämisessä painopiste on meillä ollut siihen, että mitä lisäämällä voidaan luoda mielikuvaa. Olisiko se kalusteilla, isoilla kangaskuvilla ja datatykitetyillä kuvilla kolmeen seinään?

Vastaus löytyy ammattilaisilta - teatterista. Less is more. Näyttämö ja katsomo pimennetään. Pieni johdatteleva huonekalu tms. esine. Kohdevalo tapahtumapaikkaan. Ääniefekti. Ehkä pieni johdatteleva tarina ennen tilannetta. Tadaaa. Se oli siinä. Ihmisen mielikuvitus tekee loput. Ja simulaation kannalta se kaikista oleellisin. Kaikkien huomio focusoituu oleelliseen.

Missä mahtaa olla opettajien, simulaatio-ohjaajien ja simulaatioympäristöjen kehittäjien jatko-jatkokurssi? Sisältönä saisi olla ilmaisutaito, maskeeraus, valo/ääni/lavastesuunnittelu sekä ohjaus ja vielä kaupanpäälle valo/ääni-miksaus. Teatterikoulu? Eikun hys hys. Koulutuskeskus SEDU taitaa pian järjestää kurssin numero yksi. Ei saa varastaa ideaa.

Hyvä hyvä Seinäjoen kaupunginteatteri esityksestä ja kiitos Koulutuskeskus SEDU:n Koskenalantien yksikkö TYHY kokemuksesta. :)

Taas kutisee

Pakko todeta, että minä taidan olla innostunut simulaatiopedagogiikkaan. Nyt nimittäin kutisee ja pahasti. Työmaalla on lupa toteuttaa simulaatioympäristön äänentoistoon liittyvä parannus. Toteuttamisprosessi on käynnissä. Pian äänet kulkevat ja oppilaat ovat onnellisia. Minä olen simulaatio-ohjaaja - ja ylpeä siitä. Hyvä #sedu, hyvä #koskenalantie ja hyvä perustason ensihoidon koulutuskokeilu (joka alkaa 8/2015 meidän yksikössä muutaman muun oppilaitoksen tavoin). Nyt leivotaan tulevaisuutta.

Meidän aina valmis Nikolai Hallikainen

Tänään simulaatioympäristö koki uutta

Omassa työssä sain napata tänään oman oppilaitoksemme uudistuneen simulaatiopedagoisen vision ensimmäisen toteutushedelmän. Ja kyllä maistui hyvältä. Vieläkin aivan sormet täpyyttää...

Tilanteessa oli yksi useasta lähihoitajien koulutusohjelmaryhmistä. He olivat oppimassa ihka ekaa kertaa tässä ympäristössä. Kyllä oli oppimisen ja ohjaamisen iloa. Tietysti mukana oli myös hitusen jännitystä. Olihan nopeatempoisissa simulaatiotilanteissa mukana liikuntakyvytön Nikolai (potilassimulaattori) ja arvovaltainen ylilääkäri (ryhmän oma opettaja). 

Minä simulaatiohurahtaneena innoissani höpötin Nikolain avulla opiskelijoiden kanssa ja kääntelin kameroita. Niin tuolla simulaatiopedagogisella visiollani tarkoitan upeaa uudistusta lähihoitajaopiskelijoiden viimeisen lukuvuoden opetustavoissa meidän opetusyksikössämme Seinäjoella. Lukuvuoteen mukaan on mahdutettu uutena elementtinä simulaation mahdollisuuksia. Meillä hyödynnetään olemassa olevaa simulaatioympäristöä ja kouluttautuneita simulaatio-ohjaajia - niitä hurahtaneita - kaikkien viimeisen lukuvuoden opiskelijoiden oppimisen tukena. Tätä ilosanomaa jaetaan lisäksi talon sisäisenä koulutuksena siten, että jokainen opettaja pääsee halutessaan hyödyntämään menetelmää.

Pieni mielikuvaharjoitus: 
Kuvittele oiiiikein iso hiili. Sellainen melkein talon kokoinen hehkuva hiili. Kuvitteletko nyt? Meillä työyhteisössä on sellainen - virtuaalinen hiili. Arvatkaa vaan hehkuuko se. Kyllä hehkuu. Me puhalletaan siihen kaikkki ja todella lujaa. Hyvä me... :)

Aurinko, täysillä hehkuva hiili, taijotain...?

Saako opettajan kuppi täyttyä?

Vastausta otsikon kysymykseen en tiedä, mutta tiedän eräällä kohtuullisen hyvin tuntemalleni opettajalle käyneen näin - ihan hiljattain. Kuppi ei kuitenkaan kaatunut. "Opekupin" kokoa en uskalla lähteä arvioimaan.

Miksi se kuppi täyttyi? Syynä oli varmaankin se perinteinen tarina. Pöydälle kerääntyi hoitamattomia asioita. Päähän kerääntyi työstämättömiä ideoita. Ympäristö tarjoaa kivoja uusia haasteita, joihin haluaa vastata KYLLÄ. Oppilaskullat eivät marssi aina open toivomaan tahtiin. Opetuksettomana aikana "ei ehdi" pitää itsestä huolta, sillä syitähän aina löytyy. Tällöin pinta nousee ja näkökenttä kapenee.

Onneksi tällä kyseisellä opella on kokemusta asiasta. Ensin hän puhisee itsekseen, jakaa puhinaana opekollegoille ja painuu nopsasti "taka vasemmalle", pois opiskelijoita piinaamasta. Kyseinen opettaja sai vahvistustaan tunteilleen omalta oppilaalta, joka oli myös havainnut oppilaskollegoidensa....niin...no jotain haastetta. Opelta kuitenkin taisi löytyä viisautta. Hän ei lähtenyt tässä hetkessä avaamaan sanallista arkkuaan. Opiskelijat kun eivät oikeastaan olisi hyötyneet mistään negatiivisesta tunneryöpystä. 

Tiedän miten opekollegat tarjosivat ymmärtämystään tälle simulaatioon hurahtaneelle opelle. Yksi tarjosi viisi levyä virtuaalisuklaata (suklaa auttaa aina). Toinen antoi luvan kirjoittaa vaikka mitä mielenterveyttä kohentavia suunnitelmia seuraavalle opetusviikolle, luonnollisesti virtuaaliseen pilveen. Opekollega jopa loi tunteen, että nämä suunnitelmat tietysti toteutetaan ja siten olo helpottuu...heh. Eikä kollegoiden tuki tainnut loppua siihenkään.

Vaan miten tässä kaikessa kävikään. Tuntemani ope taisi tuntea itsensä. Hän tunnisti tunteensa, ihan ne fyysisetkin sellaiset. Tykyttää, suututtaa, tiuskituttaa... Tämän jälkeen kaikkiin ärsykkeisiin vastaamista kannattaa harkita, ehkä jopa pidättäytyä reagoimasta. Nopsasti kylmästi priorisointia kaikista päällimmäisistä asioista. Mahdollisimman nopeasti pakolliset työt vamiiksi ja sitten OFF. Yksi viikonloppu saa ihmeitä aikaan.

Viikonlopun aikana tälle opelle tuli riittävästi erilaista syvääkin näkökulmaa asioihin, mieltä tasapainottavaa syötettä ja niitä häntä voimaannuttavia juttuja (sekaisin hämmennettynä: aurinko, ruskainen maisema, sauna, lenkki, hautajaiset, teatteri, hyvä ruoka, telkkari, yksi ohjelma Yleltä http://areena.yle.fi/tv/2270122/#/play, kuksa...).

Olisiko niin, että jingit ja jangit pitää olla tasapainossa, aivan kuin fengi ja sui? Jos jotain on elämässä liikaa, niin alkaa tuntumaan huonolta? Mitä tästä voisi ottaa opiksi? Pitäisikö rakentaa itselle sellainen voimaannuttava tai tasapainottava ensiapupakkaus? Kuvakollaasi itseä voimaannuttavista ja tasapainottavista asioista. Uskon nimittäin ajatuksen ja mielikuvan voimaan. Niin täytyy kaikkien simulaatiohurahtaneidenkin uskoa. Kannattaisikohan oma "voimakollaasi" tallentaa pilveen - olisi aina saatavilla.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, miten tarina jatkuu. Niin, tämä tarina on tosi.

Pasin kuksa Luostolla (arkistokuva, kuva ei liity kertomukseen, vai...)

Simulaatioympäristön tuunaus testattu...

Voi kumpa voisin näyttää kuvia onnellisista oppijoista. Eilen tuunatussa simulaatioympäristössä oli tänään eka vieraileva ryhmä treenaamassa. Aiheena oli sellainen äkillinen peruselintoimintojen heikkeneminen tietystä syystä. Tavoiteltiin oikeaa hoitoa, oikeaa hoidon toteuttamista, hyvää ryhmän toimintaa ja tehokasta kommunikointia.

Simulaation teoriaopinnot toteutettiin jo aikaisemmin teorialuokassa. Eka simulaatio alkoi potilassimulaattoriin totuttelulla. Siihen "nukkeen" oikein uskalsi koskea. Ja hei, sehän puhuu...välillä aivan pas... Ihan sellaisia tavallisia asioita. Silmät räpsyvät.

Jokaisessa jälkipuinnissa / oppimiskeskustelussa simulaation jälkeen muisteltiin tapahtuman vaiheita. Vaikka ryhmä oli ekaa kertaa ympäristössä treenaamassa, niin hienosti osattiin poimia opittuja asioita ja onnistuneita suorituksia. Mukava oli taputtaa käsiä yhteen jokaisen CASE:n jälkeen.

Niin miten se minun mumman keinutuoli selvisi tuunatussa ympäristössä. Keinutuoli sai tällä kertaa rauhassa seurailla tilanteiden etenemistä hieman sivusta. Ympäristönä nimittäin oli tällä kertaa jonkun hoitolaitoksen potilashuone.

Miksi Koulutuskeskus Sedun simulaatioluokassa paistaa aina aurinko, vaikka laittaisi pimennysverhot? En tiedä? Pakko laittaa lopuksi meidän iloisen potilaan pärstäkuva. Hän kuvastakoon omia fiiliksia. 

Hallikainen ja Vauhtihirmu... :)

Simulaatiokutinaa...

Tänään taas eteni simulaatiopedagogiikkaan hurahtaneiden opettajien mielipuuha. Oman työmaan oppimisympäristön sisustamispuuhastelu. Välineiden ja kalusteiden siirtäminen ei maksa paljoa. Luokkaan ilmestyi viikonloppuna oman isoäidin ikääntynyt keinutuoli elämään uutta elämää onnellisten oppijoiden keskelle. Tästä se mumma tykkää pilven reunalla.

Samassa sisätilassa (=luokkahuone) on tavoitteena päästä oppimaan hoitamista lähihoitajan näkökulmasta erilaisissa olosuhteissa. Kehitteillä on tuottaa tunne ulkoilmasta, kotiympäristöstä, ambulanssista, poliklinikasta, vuodeosastosta ja palvelukeskuksesta/vanhainkodista sekä päiväkodista. Siis oikeastaan aivan mikä vaan ympäristö. Potilas/asiakas voi olla potilassimulaattori tai oikea ihminen.

Tunnelman tuunauksen seuraava vaihe taitaa olla valo- ja äänimaiseman suunnittelu. Siis linnunlaulua, liikenteen melua, poliklinikan hälyä sekä spottivaloilla/pimeydellä katseen kohdentamista.

Ja ajatelkaa. Tästä saa palkkaa... :)

Koulutuskeskus Sedun simulaatioympäristön tuunausta tänään

Kutkuttaakohan kaikkia tänään?

Niin, heitin kysymyksen otsikossa. Kutkuttaakohan kaikkia tänään vatsan suunnasta? Minua kutkuttaa vatsasta sillä lailla hyvällä tavalla. Ja taidan tietää syynkin.

Huomenna nimittäin alkaa seuraava onnellisen opettajan työviikko. Joidenkin mielestä ehkä kirjoitan aivan pöhköjä. Omasta mielestä asia ei ole ollenkaan pohkö. Varsinkin juuri näinä aikoina.

Kuulun siihen onnelliseen joukkoon, jolla on mukava työ ja yleensä ottaen tietysti työ. On vallan kivaa viettää vapaapäiviä viikonloppuna. Puuhailla erilaisia ei työhön liittyviä juttuja. Onnistuneiden vapaapäivien aikana sitten levon lisäksi herää se kutina. Pian pääsee taas sinne sorvin ääreen. Opettajan sorvi on vaan sellainen hieman haastava sorvi. Tai niitä sorveja taitaa olla erilaisia ja useita sorvaajia. On hieno päästä ohjailemaan oppimista. Alusta alkaen en ole suostunut sellaiseen täysin perinteiseen "opettaja opettaa ja opiskelijat istuvat hiljaa" -opettamiseen. Se on minun ongelma opettajana saada herätettyä oppijoiden mielenkiinto aiheeseen. Se on opettajan ongelma saada linkitettyä aihe oppijoiden aikaisemmin opittuun ja heidän tulevaisuuteen. Jos minun tunnilla kuuluu pulpeteista pulinaa, niin syitä voi olla kaksi. He pohtivat innoissaan aiheeseen liittyvää ja sitä kautta oppivat. Tai sitten höpötellään jotain aivan muuta. Jälkimmäisen pulinan osalta opettaja itse saa katsoa peiliin. Ei ole oppijoiden syytä, että opettaja ei ole saanut napattua kiinni oppijoiden oppimisen innosta.

Sitten se oppimisen ja opettamisen ilo. Mikä on sen mukavampaa, kun voi opetukseen lisätä kaikkia kiinnostavia elementtejä. Yksi sellainen on simulaatiopedagogiikka. Siis kertakaikkiaan. Uskallan vähäisellä simulaatiokokemuksellani väittää, että simulaatioideaa hyödyntäen voi elävöittää oikeastaan vaikka mitä oppituntia. Jokainen ympäristö soveltuu tähän. Oppijat oppivat supernopeasti kyseiseen oppimistapaan ja sitä myöten uskaltautuvat heittäytyä juttuun mukaan.

Meillä omassa oppilaitoksessa Koulutuskeskus Sedussa Seinäjoella on tälläiseen oppimiseen valjastettu kaksi harjoitusluokkaa. Kaikkien koulutusohjelmien lähihoitajaopiskelijat tulevat vierailemaan lukuvuoden aikana simulaatioluokissa. He saavat tehdä tuttavuutta langattomasti ohjattaviin potilassimulaattoreihin yms. aputekniikkaan. Kyseisen tilan kehittely taitaa olla myös yksi tämän opettajan vatsanpohjan kutinan aiheuttaja. Eilen vein sinne odottamaan isoäidin vanhan keinun kotisimulaatioita. Mitähän seuraavaksi. Olisiko jotain elävöittävää äänimaisemaa.

Miksei ole jo huominen...

Opettajat ovat projektin ohjausryhmä

Nyt sen hokasin. Opettajat ovat oppimisprojektin ohjausryhmä. Olisipa jännä kuulla minkälaisia ohjausryhmiä kukin on tavannut?

Jokaisen oppijan oppimisprosessi koostuu useista oppimisprojekteista. Itse olen toisen asteen ammatillisessa oppilaitoksessa ohjausryhmäläisenä. Välillä oppija työstää opittavaa asiaa yksin ja ajoittain muiden kanssa yhteisessä ryhmässä. Ajoittain ohjausryhmä tarjoaa oppimisen kokemuksia vaikka simulaatiopedagogiikkaa hyödyntäen. Kaikkea tätä oppimista ohjailee ohjausryhmä. Ohjausryhmän kannattanee antaa vinkkejä projektinhallintaan ihan jokaiselle oppijalle. Lopulliset päätökset oppimisessa tekee kuitenkin päällikkö - kantaen oppimisestaan myös vastuun. Siinä meille kaikille haastetta.

Juuri tänään meidän oppilaitoksessa valmistui taas runsaastu uusia eri alojen ammattilaisia. Onnea heille ja onnea meille. Ohjausryhmän jäsenille tämä on hienoa aikaa - lukuvuosi alkaa olemaan finaalissa. Itse sain halata pienen ripakopallisen upeita uusia ensihoitajia maailmalle, laulettiin suvivirsi, pääsin maistamaan kotona uusiaperunoita sillin ja voin kera sekä nyt naatiskelen pervekkeella korituolissa istuen kuksa kädessä maisemia katsellen. Ettei vaan pian alkaisi paistamaan aurinko. Ei pöllömpää hommaa... :)

Osaako hoitotyön ammattilainen olla omainen?

Jokainen valloittaa syntymästään alkaen omaa terveysvuorta. Myös juuri sinä. Vuorikiipeilyssä otetaan oppia kokeneemmilta kiipeilijöiltä, niiltä asiantuntijoilta. Heiltä ammennetaan tietoa sekä kokemuksia ylöspäin kapuamiseen, lipun kiinnittämiseen huipulla ja hallittuun laskeutumiseen. Oikein valistunut vuorikiipeilijä suunnittelee valloituksensa hyvin, tiedostaa riskit, treenaa, hankkii soveltuvia apuvälineitä ja ennen kaikkea varautuu ongelmiin. Mitä paremmin yllättäviin tilanteisiin on varautunut ja mitä enemmän on organisoitua asiantuntija-apua saatavilla yllättävän tilanteen sattuessa, niin sitä paremmat mahdollisuudet ovat selviytymiseen. Mitähän vuorikiipeilijälle voi tapahtua hallitun laskeutumisen aikana? Osaan kuvitella... lumivyöry, joka voi haudata elävältä... iso ja syvä railo, johon voi tippua... nilkka voi nyrjähtää ja joutuu nilkuttamaan loppumatkan... 

Olenkohan oikein tosissani koskaan ajatellut oman terveysvuoren valloituksessa näitä yllättäviä tilanteita? Oletko sinä? Minut on kyllä hoitoalan ammattilaisena koulutettu toimimaan erilaisissa yllättävissä terveyttä uhkaavissa tianteissa. Olen ammattilaisuudessani kasvanut jopa siihen vaiheeseen, että opetan muillekin miten toisten terveysvuoren valloituksen onnettomissa hetkissa tarjotaan apua. Edelleen sama kysymys: Osaanko toimia oikein omassa terveysongelmassa tai osaanko toimia oikein omaisena läheisen terveysongelmassa? Tähän jälkimmäiseen kysymykseen tiedän osittain vastauksen.

Sain (lue jouduin) kasvattaa kokemuksiani omaisena olemisesta. Lähipiiriin kuuluva henkilö joutui oman terveysvuoren valloitusretkellään yllättäen "lumivyöryn" uhriksi. Onneksi paikalle sattui toinen vuorikiipeilijä, joka osasi aktivoida terveysalan ammattilaisten hoitoketjun soittamalla numeroon 112. Sitten alkoikin taistelu elämästä. Tämä "lumivyöry" oli erittäin paha ja upottava. Auttajajoukko sai "kaivettua lumivyöryn uhrin" esille ja hänet siirrettiin turvaan. Tämän jälkeen oman terveysvuoren valloittaja jatkoi etenemistä hoitoalan ammattilaisten kanssa käsi kädessä syvässä lumivyöryn sohjossa. Eteneminen on ollut sivusta katsoen sumuista. Nimittäin oman terveysvuoren valloittaja on tipahtanut kahteen kertaan taluttajistaan huolimatta syvään ja pimeään railoon. Onneksi hoitoalan auttajat ovat saaneet nostettua oman terveysvuoren valloittajan uudelleen maan kamaralle. Tähän kaikkeen sumusta etenemisen seuraamiseen on aikaa kulunut kolme viikkoa. Etenemisessä joudutaan edelleen varoa railoja ja ja ja...

Sitten asiaan. Miten hoitoalan ammattilainen käyttäytyy omaisena? 

Terveydenhuollossa tiedostetaan opettajien, sairaanhoitajien ja insinöörien haasteellisuus potilaana tai omaisena. Nämä ammattikuntansa edustaja tietävät omasta mielestään monesta asiasta ja erityisen paljon. :) Minä omaisena täytän kaksi kriteereistä. Pelottavaa tässä tilanteessa on ollut oman käyttäytymisen analysointi. Alusta alkaen zoomaan omia tekemisiä ja ajatuksia erilaisiin kriisin etenemisen vaiheisiin. Huomasin esimerkiksi, että viidentenä päivänä tilanteen alkamisesta tiedostin ekan kerran lintujen laulun pihalla. Siihen saakka olin kulkenut sumussa. Toinen pelottava analysointi oli muiden lähipiiriin kuuluvien henkilöiden tiedottaminen. Siis yleensä ottaen kommunikointi ja tilannekuvan ylläpitäminen (onko tämä hieman idiootti lähestymistapa asiaan?). Tiedön nimittäin kriisissä erittäin merkillisenä asiana yhtenäisen ja mahdollisimman todenmukaisen tilannekuvan merkityksellisyyden. Kun moista tiedotuskanavaa ei ollut valmiiksi olemassa, niin sehän luotiin ja toisaalta se vaan syntyi. Asiassa käytettiin apuna TVT erilaisia mobiilisovelluksia ja aivan tavallista puhelinta. Jos lähipiiri ei tiedä, niin he alkavat olettamaan, keksimään ja tekemään itse tiedusteluretkiä. Jokainen kykenee arvaamaan, mihin se johtaa.

Hoitoalan ammattilainen on täysin omainen ollessaan omainen ja ennen kaikkea häntä tulee kohdella omaisena. Ekojen päivien sumuisessa olotilassa mietitään aivan kaikki samat ajatukset "tavallisten" omaisten tapaan. Miten tässä kaikessa tulee käymään. Oman elämän näkökenttä kapenee ja energiaa suuntautuu tapahtuneeseen. Hoitoalan ammattilainen ei kykene välttämättä olemaan se sama looginen ammattilainen hoitoon liittyvissä asioissa. Hoitoalan ammattilainen pelkää kotona jokaista puhelimen pirahdusta, jos hän on saanut kokea omakohtaisesti osastolta soitetun "tilanne muuttunut pahemmaksi" -puhelun. Hoitotyön ammattilainen omaisena ollessaa tarttuu jokaiseen hoitajan tai lääkärin toiveita herättävään tai sammuttavaan lauseeseen.

Lopuksi on kiitosten aika sumusta huolimatta. En osaa edes laskea kuinka monta kymmentä ihmistä on ollut tässä taistelussa mukana. Heistä aivan jokaiselle kuuluu ISO KIITOS. Te kaikki teette todella tärkeää työtä. Nämä sankarit kulkevat töissä yötä päivää ja pyhää arkea. Osittain siis sellaisena aikana, kun vaikka me opettajat olemme kotona. Hoitoalan ammattilaisena ja nyt omaisena en voi ymmärtää julkisia keskusteluita terveydenhuollon säästötarpeista. Minä en ainakaan olisi halunnut säästön kohteeksi juuri sitä meidän käyttämää ambulanssia, juuri sitä leikkaustiimiä, juuri sitä osaston hoitajaa, joka huomasi vaarallisen muutoksen elintoiminnoissa... Mikä on tärkeämpää, kuin oman terveysvuoren turvallinen valloitus? 

Onneksi jokaisen terveysvuorella joka aamu nousee aurinko ja jokaisen omalta terveysvuorelta on ajoittain aivan huikean hienot näkymät. Nautitaan niistä... :)

Vaikeuksien(ko) kautta voittoon(ko)?

Tätä se mun uneni tiesi. Jo viimekesästä alkaen olen meinannut lähteä lenkille ja nyt se sitten tapahtui. Tai oikeastaan jo launataina alkoi kuntoilu. Aloitin komeasti korkeanpaikan treenillä. Ajoin Kokkolaan, kävin uimassa ja ajoin takaisin alaspäin - kotiin.

Se varsinainen lenkkipäivä olis sitten sunnuntaina. Se tavallaan onnistui. Eka ongelma tuli sukkien kanssa. Tai oikeastaan sellaisten kivasti puristavien säärystimien kanssa. Piti netistä katsoa ohje, että miten päin ne laitetaan jalkaan. Onneksi löytyi ohje. Miten niin liian kauan edellisestä lenkistä.

Seuraava sattumus tuli kilometrin hölkkäämisen jälkeen. Syke paukutti aivan tapissa ja sykemittarista loppui akku. Tästäkin selvisin ihan itse. Olen hyvinkin vakuuttunut, että sydämeni sykki aivan koko lenkin, vaikka mittari olikin OFF asennossa.

Parin kilometrin jälkeen nilkat ja polvet muistuttivat olemassaolostaan. Jopa oli outoa, että näin lyhyen lönköttelyn jälkeen tuntui olevan saranoissa rasvauksen puutetta. Onneksi tämäkin kitinä tavallaan helpottui lenkin edetessä. 

Tasan puolessa välissä lenkkiä päätin, että en kierrä koko reittiä. Käännyin takaisin ja lönköttelin kotiin. Viisas pääsee vähemmällä.

Takaisin jolkotellessani ohitin pihalla ulkoilevan äidin ja pikkuisen pojan. Poika lähti juosta kirmailemaan vierelläni isosti hymyillen - samaa vauhtia. Nopsasti keksin, että peruskuntotreenissä pitää juosta hiljaa. Kyllä minä olisin lujempaakin...

Perinteitä kunnioittaen loppuspurtti tapahtuu kerrostalon portaissa. Siten saan elimistöön kivan buustin maitohappoa jäykistämään lihakset seuraavaa päivää ajatellen. Suihku, vesi ja apinan banaani ekana huoltona. Tokana huoltona venyttelyä ja vipana huoltona soffalla makuuta. 

Voi että tätä urheilijan elämää. Varokaa vaan vuoden 2015 maratoonarit. Minä olen jossain mukana ja tulen voittamaan - itseni... ;)

Päiväkahvi

Eilen käytin kaksi tuntia varsinaisen henkisen kukkulan valloittamiseen. Olin poikkeuksellisesti arkipäivävapaalla. Kotona oli pari yksinkertaista kotiaskaretta odottamassa tekijäänsä. Puolen päivän jälkeen olin jo saanut katseltua telkkarista nauhoitettuja ohjelmia, pelailtua tietokoneella, syötyä… Siis täysin joutenoloa. Tuli tunne, että saankohan tehtyä odottavia kotitöitä. 

Sitten tein päätöksen. Telkkari kiinni, vesi kiehumaan termospulloa varten, pienet eväät ja kuksa reppuun ja sitten pikaisesti (5min) kotityöt valmiiksi. Kumpparit jalkaan, pipo päähän ja huristelin autolla läheiselle ulkoilureitistölle. Kävelin hiljaisessa metsässä kaikkien vesilammikoiden kautta pitkospuiden päähän. Jostain syystä aloin viheltelemään lintujen laulun sekaan “Kukkurukuu” kappaletta. Se on jostain syystä minun henkilökohtainen “korvamato”. Siitä ei pääse irti, ei sitten millään. 

Käväisin pitkospuita pitkin suon laidassa, jossa näin kaksi hahmoa poimimassa karpaloita. En halunnut häiritä heitä, enkä oikeastaan tulla itsekään häirityksi. Jätin hahmoille pitkospuille tikuista tehdyn viestin “MOI”. Sitä tarina ei kerro, ovatko he löytäneet viestiä, viekö metsän eläimet tikut vai huuhteleeko sade ne suohon. Sainpahan kuitenkin sanottua…hih… Päätin joutilaan vaelteluni laavulle. Siivosin laavun ympäristöstä retkeilijäystävieni hukkaamia roskia. Jostain syystä he ovat olleet niin uupuneita, että käsistä on tippunut monelaista roskaa. Mielessäni ajattelin, että mitä mahtaa se seuraava laavulla vieraileva patikoija ajatella saavuttuaan. Huomaakohan siistittyä ympäristöä? Eipä sillä toisaalta ole suurta merkitystä Minulle ainakin tuli kiva mieli. Kruunasin päiväkaffihetkeni kuksasta juodulla pikakahvilla, rusinoilla ja yhdellä suklaakeksillä. Pakkasin kahvihetkitarpeeni reppuun ja käveleskelin rauhallisin mielin kaikkien vesilammikoiden kautta autolle. Kotona olo oli tyytyväinen. Taas tuli tehtyä pienen pieni vuoren valloitus. Hymyilytti…