HCM 2001 SEURAAVAN KERTOMUKSEN KIRJOITIN
”NETTI-JUOKSIJOIDEN” SÄHKÖPOSTILISTALLE 28.8.2001
Valmistautuminen
HCM2001:seen alkoi heti edellisestä (HCM2000) maratonista toipumisen
jälkeen. Tosin pari kuukautta pidin hyvin ansaittua taukoa pitkistä
lenkeistä ja keskityin lähinnä henkisellä puolella yksinkertaisen
maratoonarin maineen poistamiseen. Niin, onnea vaan kaikille uusille
yksinkertaisille maratoonareille. Yksinkertaisuutenne jatkuu aina
toiseen onnistumiseenne asti.
Muuten syksy meni liiankin kevyissä
merkeissä urheilullisesti. En oikein saanut itsestäni niskasta kiinni.
Ajattelin että kun tässä tuli juostua maraton läpi ja kun olen niin
kovakuntoinen, ei sitä tarvitse heti aloittaa uudelleen säännöllistä
treenaamista. Asetin kuitenkin takarajaksi vuoden vaihteen. Silloin
aloin juoksemaan säännöllisemmin. Harjoitteluni poikkesi hieman
edelliseen maratoniin verrattuna. Nyt en tehnyt työvuorolistaani
(3vuoro) etukäteen tarkkaa suunnitelmaa joka päivälle. Etenin enemmänkin
fiilisten mukaan.
Pyrin juoksemaan yhden pitkän ja rauhallisen lenkin
viikossa, 2-4 lyhyempää lenkkiä, silloin tällöin uintia ja kuntopiiriä
sekä kävelylenkkejä pitkospuumaisemissa. Tästä fiilisten mukaan
etenemisestä huomasin sen sopimattomuuden heikolle luonteelleni.
Etukäteen suunniteltu “työvuoroharjoitusohjelmalista” toimii kohdallani
valmentajana. Se suorastaan piiskaa lenkille heikkona hetkenä.
Jalkavaivoilta olen säästynyt tänä kesänä aika mukavasti. Liekö syynä
useampi lepopäivä vaiko jalkojen tottuminen tähän rääkkäykseen.
“Juoksijan polvi” vaivaan sain helpotusta “pallohieronnasta”.
Heinäkuun
lopulla jouduin työtapaturman seurauksena viikon sairaslomalle
olkapäävaivan vuoksi. Silloin aloin epäilemään maratonille
osallistumista. Toivuin kuitenkin nopeasti ongelmasta ja lenkillä vaiva
ei oireillut. Viimeisen 10:n päivä valmistautuminen ei oikein mennyt
nappiin. Työvuoroni olivat suorastaan epäystävällisiä “viimeistä
voitelua” ajatellen. Viimeinen pitkä lenkki oli hieman liian aikaisin.
Jouduin olemaan ti-ke ja ke-to yöt töissä yhteensä 32 tuntia. Molemmat
yöt oli sairaankuljetuksia täynnä. En oikein kerennyt syömään, juomaan
eikä lepäämäänkään. Siis todellista tankkausta ja lepoa maratonille.
Vielä pisteenä iin päälle valmistautumisessa oli muidenkin maratoonarien
tankkausinto. Nimittäin paikallinen iso marketti ei pystynyt
toimittamaan appelsiinin makuista Dexalia viimeiseen kahteen viikkoon.
Kuvittelin Dexalin tankkausjuoman totuttavan vatsan juoman
lipittämiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt omalla kohdallani.
Saavuimme
kannustusjoukkoni kanssa (vaimo) perjantaina noutamaan numerolappua.
Tietenkään ei tarvinnut yhtään kiirehtiä. Sillä Tampereen jälkeen
kaahasin tavoistani poiketen melkein koko loppumatka ohituskaistalla ja
stadionille olimme pienen exymisen jälkeen jo kello 20.02. Onneksi
juosten kerkesin ennen luukkujen sulkeutumista. Lauantaina päätin ottaa
edellisen päivän kiireet takaisin ja olin stadionilla jo 2 tuntia ennen
lähtöä. Valmistauduin rauhassa tulevaan koitokseen. Vaihtelin vaatteet,
tarkistin kaikkien 14:sta laastarin kiinnityksen ja rasvasin strategiset
paikat. Tapasin muutamia tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin.
Vierailin myöskin “patsas tapaamisessa”. Siitä todisteena jo listalla
näytetyt kuvat. Olen se Häjyt lakkinen istuva keltapuseroinen.
Viimeisenä uutena valmistautumisohjeena kokeilin olla juomatta viimeiset
2 tuntia. Ainoastaan noin 2 dl ja yxi geeli pussi tuli tuhottua ½tuntia
ennen starttia. Tällä vältin edellisen vuoden jatkuvan wc:n
saalistuksen juoksun aikana. Itse juoksu alkoi rauhallisesti. Jo 2
minuuttia lähtölaukauksen jälkeen aloin liikkumaan massan mukana kohti
lähtöviivaa. Ajattelin juosta 4½ tunnin jäniksen vauhdissa. Alkumatkasta
seurailin kilometriaikoja ja oli kovasti rento juoksutunne. Ajattelin,
että kun vastaan tulee 30km taulu, jättää Pasi-poika jänikset siihen ja
kiihdyttää vauhtia. Mutta, mutta…
Matkan taittuessa huomasin ettei
Dexali oikein imeydykään vatsasta viimevuotiseen tapaan. Banaanien ja
kurkkujen syönti alkoi tökkimään ja piti siirtyä vesi linjalle. Kohta
30km:n paikkeilla pienessä ylämäessä koin elämäni ensimmäisen krampin ja
vielä molemmissa reisissä yhtä aikaa. Jouduin kävelemään loput mäestä.
Silloin jänikset meni menojaan. Siitä alkoi minun maratonini. Se oli
sitten se paljon puhuttu seinä.
Loppumatka olikin itseni, ohitettavien-
ja ohitse juoksevien sankareiden positiivista tuskaa. Välillä juoksin ja
välillä kävelin. Periksi en tietenkään antanut. Matka ei nimittäin tapa
- vaan vauhti sen voi tehdä. Katsojien hurraaminen oli aina
hetkellisesti kannustavaa juoksuaskelien ottamiseksi. Lopuksi alkoi
stadion häämöttää. Viimeinen ylämäki ja valokuvauksen vuoksi reippaammat
askeleet. Sitten stadionin portti. Väkeä paljon. Kovat hurraukset.
Mukana olivat tietysti myös omat kannustusjoukkoni. Mielen valtasi taas
sama liikutuksen tunne kuin viime vuonnakin. Kyyneleet eivät olleet
kaukana. Minä tein sen - taas.
Pian sain oikaista väsyneen kroppani
nurmelle ja aloitin palauttavan tankkauksen. Tosin vatsa ei oikein
iloisesti ottanut heti vastaan täytettä. Nurmikolle kuitenkin tuuli sen
verran viileästi, että päätin lähteä pikimmiten kohti kuivia ja lämpimiä
vaatteita. Iltaan kuului vielä lyhyt rento kävely, sauna, Burana,
IcePower ja kevyttä tankkausta. Seuraavana aamuna olo olikin
yllätyksekseni hyvä. Jalat eivät olleet viime vuoden tapaan erityisen
kipeät. Jopa portaissa kävely onnistui. Tasaisella en vaappunut kuin
maraton-ankka. Jo seuraavan viikon puolessa välissä aloitin lenkkeilyn
uudelleen. Jopa hieroja tänään vahvisti että jalat ovat palautuneet
todella hyvin koitoksesta. Harjoitus on sittenkin tehnyt tehtävänsä.
Tavoitteenani oli viime vuoden tapaan suoriutua keskeyttämättä, nauttia
koko matkasta ja välttää sairaslomaa koitoksen jälkeen. Uusina
tavoitteina lisäsin ainakin yhden sekunnin parannuksen viimevuotiseen
aikaan (5.10,27) ja yksinkertaisen maratoonarin maineesta pitää päästä
eroon. Tavoitteeseeni pääsin mallikkaasti. Matkasta nauttimisen loppu
matkasta piti tosin muuttaa positiivisen tuskan kokemiseksi. Aika parani
jopa puolella tunnilla (4.43,41 / 4.39,08). Siitä yksinkertaisen
maratoonarin maineesta pääsin, mutta huomasin jo matkan aikana, että
kyllä maratoonarin pitääkin olla vähän yksinkertainen. Ei kai kukaan muu
tee tällaista ja vielä vapaaehtoisesti. Siis olen nyt yksinkertainen
mutta onnellinen kaksinkertainen maratoonari. Harjoittelu jatkuu ja
uudet tavoitteet häämöttävät…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti