Eilen käytin kaksi tuntia varsinaisen henkisen
kukkulan valloittamiseen. Olin poikkeuksellisesti arkipäivävapaalla.
Kotona oli pari yksinkertaista kotiaskaretta odottamassa tekijäänsä.
Puolen päivän jälkeen olin jo saanut katseltua telkkarista nauhoitettuja
ohjelmia, pelailtua tietokoneella, syötyä… Siis täysin joutenoloa. Tuli
tunne, että saankohan tehtyä odottavia kotitöitä.
Sitten tein
päätöksen. Telkkari kiinni, vesi kiehumaan termospulloa varten, pienet
eväät ja kuksa reppuun ja sitten pikaisesti (5min) kotityöt valmiiksi.
Kumpparit jalkaan, pipo päähän ja huristelin autolla läheiselle
ulkoilureitistölle. Kävelin hiljaisessa metsässä kaikkien
vesilammikoiden kautta pitkospuiden päähän. Jostain syystä aloin
viheltelemään lintujen laulun sekaan “Kukkurukuu” kappaletta. Se on
jostain syystä minun henkilökohtainen “korvamato”. Siitä ei pääse irti,
ei sitten millään.
Käväisin pitkospuita pitkin suon laidassa, jossa näin
kaksi hahmoa poimimassa karpaloita. En halunnut häiritä heitä, enkä
oikeastaan tulla itsekään häirityksi. Jätin hahmoille pitkospuille
tikuista tehdyn viestin “MOI”. Sitä tarina ei kerro, ovatko he löytäneet
viestiä, viekö metsän eläimet tikut vai huuhteleeko sade ne suohon.
Sainpahan kuitenkin sanottua…hih… Päätin joutilaan vaelteluni laavulle.
Siivosin laavun ympäristöstä retkeilijäystävieni hukkaamia roskia.
Jostain syystä he ovat olleet niin uupuneita, että käsistä on tippunut
monelaista roskaa. Mielessäni ajattelin, että mitä mahtaa se seuraava
laavulla vieraileva patikoija ajatella saavuttuaan. Huomaakohan
siistittyä ympäristöä? Eipä sillä toisaalta ole suurta merkitystä
Minulle ainakin tuli kiva mieli. Kruunasin päiväkaffihetkeni kuksasta
juodulla pikakahvilla, rusinoilla ja yhdellä suklaakeksillä. Pakkasin
kahvihetkitarpeeni reppuun ja käveleskelin rauhallisin mielin kaikkien
vesilammikoiden kautta autolle. Kotona olo oli tyytyväinen. Taas tuli
tehtyä pienen pieni vuoren valloitus. Hymyilytti…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti