Eilen saavutimme reilun kahdenkymmenen hengen
työyhteisössämme yhteisesti vuoren huipun kokoontuen ruokapöydän ääreen.
Yhteisömme nimittäin hajaantuu vuoden vaihtuessa organisaatiomuutosten
seurauksena osittain hajalleen. Vuosien saatossa vuorotyöläisinä olemme
hitsautuneet melkoiseksi asiantuntijajoukoksi, jakaen ilot ja surut.
Pian tämä yhteisö on historiaa.
Oman vuorenvalloitusteorian mukaan elämä
ei kuitenkaan lopu tähän. Yhteisen vuoren valloituksen jälkeen
nimittäin seuraa kaksi mielenkiintoista vaihetta. Sitä yhteistä vuoren
valloitusta kaikkine kivikkoineen ja tasanteineen on aivan huikeaa
muistella. Mikä on hienompaa, kun vastaan tulee jossain päin suomea yksi
samaan “kiipeilyseurueeseen” kuulunu henkilö. Sitten taas voimme
yhdessä muistella “oi niitä aikoja…”.
Toinen merkittävä asia on
väistämättä tapahtumassa aivan meille kaikille. Jokaisella on edessä oma
uusi vuori. Se voi olla hyvin samankaltainen aikaisempaan verrattuna.
Vuorta ei tarvitse välttämättä valloittaa yksin ja työkaverit voivat
olla jopa osittain samoja. Se oma uusi vuori voi olla myös aikaisempaa
pienempi tai selkeästi haasteellisempi.
Omalla kohdalla oman uuden
vuoren valloitus alkoi jo elokuussa uuden työpaikan muodossa. Työn
näkökulma muuttui, vaikkakin aihe pysyi samana. Jo nyt uskallan sanoa,
että kyllä kannatti tarttua haasteeseen. Jyrkänteiden jälkeen tulevat
pienet tasanteet maistuvat aivan mahtavalta ja on oikeastaan
kutkuttavaa, kun en edes tiedä, miten monta jyrkkää kohtaa onkaan
edessä. Keräilen varusteista niitä ajatellen. Lopuksi oman
vuorenvalloitusteoriani se tärkein asia. Vaikka hetkellisesti kiipeäisit
vuoren varjoisella puolella, niin muista tärkein. Aurinko nousee aina
vuoren takaa ja alkaa lämmittämään… Oletko juuri sinä koskaan kokenut
samanlaisia tuntemuksia omissa haasteissasi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti