Kivan fiiliksen anatomia

Mistä onnellinen olotila tulee? Voitko itse olla oman onnesi seppä? Onko kivan fiiliksen saavuttamisessa erilaisia vaiheita? Siinä mielestäni hyviä kysymyksiä, joihin haluan vastata. 

Onnellinen olotila voi tulla hyvinkin pienestä asiasta. Meistä itse kukin voi oikeasti olla oman onnensa seppä. Ja kyllä, mielestäni kivan fiiliksen saavuttamiseen kuuluu usein kolme erilaista vaihetta. Avataanpa ajatustani. 

Oman onnen sepän työkalut ovat positiivinen asenne. Positiivinen asenne on kyseisen sepän hallitsevampi asenne, vaikka välillä hieman potuttaisikin. Muista, että aurinko paistaa aina, tosin joskus hieman pilvien yläpuolella. Seppä tarvitsee lisäksi hitusen mielikuvitusta, joitakin voimaannuttavia esineitä, tasapainoilutaitoa ja uskallusta varastaa aikaa itselleen edes vähäsen. Itselläni yksi voimaannuttava esine on kuksa. Juon aina kotona kaffin kuksasta, ellei satu vieraita kyläilemään. Kuksaa käsissä pitämällä koena aina saavani hitusen voimaa kaikkien kivojen kokemusten kautta, joissa kuksa on ollut mukana. Mikähän on juuri sinun voimaannuttava esine? 

Tasapainoilutaidolla tarkoitan sitä, että elämä ei saa olla aivan tasapaksua. Kiva fiilis tulee siitä, että on tuntenut ajoittain pahoja fiiliksiä ja selvinnyt niistä. Kun saavuttaa tasapainon erilaisten asioiden vaakakupissa, niin silloin menee hyvin. Mielestäni kivan fiiliksen saavuttamisessa on siis kolme vaihetta. Jos vaiheet onnistuvat hyvin, niin kivaa fiilistä voi ammentaa todella piiiiiitäkään. Jopa vuosia. Aina kun asian muistaa, niin sama kiva fiilis palaa mieleen. Tässä tavoitetta ihan meille kaikille. Uskaltaakohan kukaan kertoa kommenteissa omaa esimerkkiä omasta kivasta fiiliksestä, jonka muistaa vieläkin? Omana esimerkkinä voisin sanoa omien 5 ja 7v poikien kanssa toteutettu patikointiretki metsään yhdeksi yöksi. Nyt herrat ovat 20v molemmin puolin ja vieläkin muistelemme metsäretkeä lämmöllä. 

Niin ne kivan fiiliksen kolme vaihetta. Suunnittelu, toteutus ja muistelu. Olen joskus kuullut jonkun oikean vuorikiipeilijän jopa kokeneen suunnittelun, valmistautumisen ja kiipeämisen ylöspäin matkan kokokohdaksi. Varsinaisen tavoitteen saavuttamishetkellä onkin tuntemuksena ollut tyhjyys. Siinäkö se sitten oli? 

Bloggasin aikaisempina juttuina kaksi maratonkertomusta. Kaikki 9 maratonkokemustani ovat juuri tyypillisiä kolmivaiheisia kivoja fiiliksiä. Valmistautuminen on kestänyt jopa vuosia, itse suoritus heman alle 5h ja rasituksesta toipuminen joitakin viikkoja. Aivojen sopukoihin tallentuu kuitenkin kyseisestä oman vuoren valloituksesta muistijälki, jonka voi aktivoida vaikka katsomalla myseisen tapahtuman mitalia. Mitalista tuli siis ilmeisesti minulle jonkinlainen voimaannuttava esine kaiken sen eteen annetun tuskan ja ilon jälkeen. Minä ainakin tavoittenen kivoja fiiliksiä…

HCM 2001

HCM 2001 SEURAAVAN KERTOMUKSEN KIRJOITIN ”NETTI-JUOKSIJOIDEN” SÄHKÖPOSTILISTALLE 28.8.2001 

Valmistautuminen HCM2001:seen alkoi heti edellisestä (HCM2000) maratonista toipumisen jälkeen. Tosin pari kuukautta pidin hyvin ansaittua taukoa pitkistä lenkeistä ja keskityin lähinnä henkisellä puolella yksinkertaisen maratoonarin maineen poistamiseen. Niin, onnea vaan kaikille uusille yksinkertaisille maratoonareille. Yksinkertaisuutenne jatkuu aina toiseen onnistumiseenne asti.

Muuten syksy meni liiankin kevyissä merkeissä urheilullisesti. En oikein saanut itsestäni niskasta kiinni. Ajattelin että kun tässä tuli juostua maraton läpi ja kun olen niin kovakuntoinen, ei sitä tarvitse heti aloittaa uudelleen säännöllistä treenaamista. Asetin kuitenkin takarajaksi vuoden vaihteen. Silloin aloin juoksemaan säännöllisemmin. Harjoitteluni poikkesi hieman edelliseen maratoniin verrattuna. Nyt en tehnyt työvuorolistaani (3vuoro) etukäteen tarkkaa suunnitelmaa joka päivälle. Etenin enemmänkin fiilisten mukaan.

Pyrin juoksemaan yhden pitkän ja rauhallisen lenkin viikossa, 2-4 lyhyempää lenkkiä, silloin tällöin uintia ja kuntopiiriä sekä kävelylenkkejä pitkospuumaisemissa. Tästä fiilisten mukaan etenemisestä huomasin sen sopimattomuuden heikolle luonteelleni. Etukäteen suunniteltu “työvuoroharjoitusohjelmalista” toimii kohdallani valmentajana. Se suorastaan piiskaa lenkille heikkona hetkenä. Jalkavaivoilta olen säästynyt tänä kesänä aika mukavasti. Liekö syynä useampi lepopäivä vaiko jalkojen tottuminen tähän rääkkäykseen. “Juoksijan polvi” vaivaan sain helpotusta “pallohieronnasta”.

Heinäkuun lopulla jouduin työtapaturman seurauksena viikon sairaslomalle olkapäävaivan vuoksi. Silloin aloin epäilemään maratonille osallistumista. Toivuin kuitenkin nopeasti ongelmasta ja lenkillä vaiva ei oireillut. Viimeisen 10:n päivä valmistautuminen ei oikein mennyt nappiin. Työvuoroni olivat suorastaan epäystävällisiä “viimeistä voitelua” ajatellen. Viimeinen pitkä lenkki oli hieman liian aikaisin. Jouduin olemaan ti-ke ja ke-to yöt töissä yhteensä 32 tuntia. Molemmat yöt oli sairaankuljetuksia täynnä. En oikein kerennyt syömään, juomaan eikä lepäämäänkään. Siis todellista tankkausta ja lepoa maratonille. Vielä pisteenä iin päälle valmistautumisessa oli muidenkin maratoonarien tankkausinto. Nimittäin paikallinen iso marketti ei pystynyt toimittamaan appelsiinin makuista Dexalia viimeiseen kahteen viikkoon. Kuvittelin Dexalin tankkausjuoman totuttavan vatsan juoman lipittämiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt omalla kohdallani.

Saavuimme kannustusjoukkoni kanssa (vaimo) perjantaina noutamaan numerolappua. Tietenkään ei tarvinnut yhtään kiirehtiä. Sillä Tampereen jälkeen kaahasin tavoistani poiketen melkein koko loppumatka ohituskaistalla ja stadionille olimme pienen exymisen jälkeen jo kello 20.02. Onneksi juosten kerkesin ennen luukkujen sulkeutumista. Lauantaina päätin ottaa edellisen päivän kiireet takaisin ja olin stadionilla jo 2 tuntia ennen lähtöä. Valmistauduin rauhassa tulevaan koitokseen. Vaihtelin vaatteet, tarkistin kaikkien 14:sta laastarin kiinnityksen ja rasvasin strategiset paikat. Tapasin muutamia tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin. Vierailin myöskin “patsas tapaamisessa”. Siitä todisteena jo listalla näytetyt kuvat. Olen se Häjyt lakkinen istuva keltapuseroinen.

 Viimeisenä uutena valmistautumisohjeena kokeilin olla juomatta viimeiset 2 tuntia. Ainoastaan noin 2 dl ja yxi geeli pussi tuli tuhottua ½tuntia ennen starttia. Tällä vältin edellisen vuoden jatkuvan wc:n saalistuksen juoksun aikana. Itse juoksu alkoi rauhallisesti. Jo 2 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen aloin liikkumaan massan mukana kohti lähtöviivaa. Ajattelin juosta 4½ tunnin jäniksen vauhdissa. Alkumatkasta seurailin kilometriaikoja ja oli kovasti rento juoksutunne. Ajattelin, että kun vastaan tulee 30km taulu, jättää Pasi-poika jänikset siihen ja kiihdyttää vauhtia. Mutta, mutta…

Matkan taittuessa huomasin ettei Dexali oikein imeydykään vatsasta viimevuotiseen tapaan. Banaanien ja kurkkujen syönti alkoi tökkimään ja piti siirtyä vesi linjalle. Kohta 30km:n paikkeilla pienessä ylämäessä koin elämäni ensimmäisen krampin ja vielä molemmissa reisissä yhtä aikaa. Jouduin kävelemään loput mäestä. Silloin jänikset meni menojaan. Siitä alkoi minun maratonini. Se oli sitten se paljon puhuttu seinä.

Loppumatka olikin itseni, ohitettavien- ja ohitse juoksevien sankareiden positiivista tuskaa. Välillä juoksin ja välillä kävelin. Periksi en tietenkään antanut. Matka ei nimittäin tapa - vaan vauhti sen voi tehdä. Katsojien hurraaminen oli aina hetkellisesti kannustavaa juoksuaskelien ottamiseksi. Lopuksi alkoi stadion häämöttää. Viimeinen ylämäki ja valokuvauksen vuoksi reippaammat askeleet. Sitten stadionin portti. Väkeä paljon. Kovat hurraukset. Mukana olivat tietysti myös omat kannustusjoukkoni. Mielen valtasi taas sama liikutuksen tunne kuin viime vuonnakin. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Minä tein sen - taas.

Pian sain oikaista väsyneen kroppani nurmelle ja aloitin palauttavan tankkauksen. Tosin vatsa ei oikein iloisesti ottanut heti vastaan täytettä. Nurmikolle kuitenkin tuuli sen verran viileästi, että päätin lähteä pikimmiten kohti kuivia ja lämpimiä vaatteita. Iltaan kuului vielä lyhyt rento kävely, sauna, Burana, IcePower ja kevyttä tankkausta. Seuraavana aamuna olo olikin yllätyksekseni hyvä. Jalat eivät olleet viime vuoden tapaan erityisen kipeät. Jopa portaissa kävely onnistui. Tasaisella en vaappunut kuin maraton-ankka. Jo seuraavan viikon puolessa välissä aloitin lenkkeilyn uudelleen. Jopa hieroja tänään vahvisti että jalat ovat palautuneet todella hyvin koitoksesta. Harjoitus on sittenkin tehnyt tehtävänsä.

Tavoitteenani oli viime vuoden tapaan suoriutua keskeyttämättä, nauttia koko matkasta ja välttää sairaslomaa koitoksen jälkeen. Uusina tavoitteina lisäsin ainakin yhden sekunnin parannuksen viimevuotiseen aikaan (5.10,27) ja yksinkertaisen maratoonarin maineesta pitää päästä eroon. Tavoitteeseeni pääsin mallikkaasti.  Matkasta nauttimisen loppu matkasta piti tosin muuttaa positiivisen tuskan kokemiseksi. Aika parani jopa puolella tunnilla (4.43,41 / 4.39,08). Siitä yksinkertaisen maratoonarin maineesta pääsin, mutta huomasin jo matkan aikana, että kyllä maratoonarin pitääkin olla vähän yksinkertainen. Ei kai kukaan muu tee tällaista ja vielä vapaaehtoisesti. Siis olen nyt yksinkertainen mutta onnellinen kaksinkertainen maratoonari. Harjoittelu jatkuu ja uudet tavoitteet häämöttävät…

HCM 2000

KYSEISEN KERTOMUKSEN KIRJOITIN ”NETTI-JUOKSIJOIDEN” SÄHKÖPOSTILISTALLE (VUONNA 2000) PIAN HCM 2000 JÄLKEEN. 

Pitipä minunkin ottaa äkkiä näppäimistö syliin ja aloittaa kirjoittamaan kertomusta omasta taivalluksestani. Listalla kun oli hetken epäilyksen varjo kenenkään selviämisestä HCM:sta. Kyseinen laji taitaa olla niitä harvoja urheilulajeja jossa lähes kaikki maaliin tulleet ovat voittajia. Minä ainakin olin tosi voittaja – suorastaan kuningas. Kuninkaallinen olo minulle tuli hieman ennen stadionille nousua edelläni juoksevan miehen juopuneiden kannustajien vilpittömistä huudoista. Aikuiset mieskannustajat nimittäin huusivat kyynel silmässä ja äänet käheinä juoksijalle “SÄ TEIT SEN – SÄ OOT MEIDÄN KUNINGAS!!!” Minäkin meinasin huutaa kuorossa aivan samaa.

Valmistautuminen 

Kuten ehkä arvata voi, oli HCM 2000 eka maratonini. Taistoon valmistautumisen aloitin 19.8.1999 harjoituspäiväkirja merkinnällä “Taidan olla aivan hullu mutta nyt se alkaa…” Hulluuteen olen nyt jäävi ottamaan kantaa mutta taisin jäädä koukkuun. Päivämäärän enteen huomasin vasta äsken kun lueskelin päiväkirjaa. Aikaisempaa aktiivista urheilutaustaa ei minulla ole. Syksyllä juoksin 3 kertaa viikossa lyhyitä lenkkejä. Tarkoituksena oli opettaa jaloille lenkille lähtemisen ihanuutta. Keväällä lisäsin viikkoon yhden pitkän lenkin. Kolmivuorotyö toi ohjelmaan kivan sekoittavan lisän. Välillä oli liiankin väsyksissä.

Loppukeväästä osallistuin Kesportin maraton kouluun ja sieltä sain kullan arvoisia vinkkejä. Sen pohjalta tulostin omat työvuoroni HCM:iin asti ja suunnittelin harjoitusohjelman. Viikkooni mahtui 2 maratonvauhtista 6-10 km lenkkiä, 1 intervalli lenkki 1+6+1 km jossa juoksin 5 min kovalla sykkeellä ja 3 min rauhoitin pumppua. Tämä harjoitus oli omasta mielestä kiva lisä. Yksi lenkki oli 15-21 rauhallisemmalla sykkeellä. Lihaskuntoa treenasin yleensä painoilla kertaalleen ja lepoa kahtena päivänä. Suunnitelmani sain pidettyä aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Hierojalla pyrin käymään kerran / kk tahtiin. Kolme viikkoa ennen HCM:a oli 4 viikon rankempi jakso jolloin lisäsin kilometrejä joka päivälle (50-60/vko). Jaloissa lisäys tuntui ekan viikon jälkeen aika rankasti. Pitkin kevättä rasittuneet pohkeet ja sääret innostuivat toden teolla. Kuitenkin palattuani takaisin vähempään viikko km määrään tuli aivan uskon puutetta riittääkö kilometrit.

Sitten viikkoa ennen HCM -hetkeä tuli flunssa. Tosin oli niitä ollut pitkin talvea muutamia mutta tämä tuli juuri NYT. Kokeilin myös sitä pippurilientä ja voin kertoa – se oli pahaa. En tiedä mikä auttoi mutta loppuviikosta keskiviikkona käydyn hieronnan jälkeen nuha hellitti. Torstaina kokeilin lääkärinkin suositteleman 3 km testilenkin kävellen ja juosten. Henki kulki hyvin, lihakset ja fiilis OK. Silloin vasta uskoin että sittenkin… Ja tankkaus jatkui.

H C M 

Minulle täysin tuntemattomalle stadionille tulin aivan liian myöhään. Oletin että opasteita löytyisi joka paikasta stadionilla. Ilmeisesti 20 vuoden kokemuksella on vaikea uskoa ettei joku tunnekaan stadionia läpikotaisin. HCM lehden stadionkartan opettelin ulkoa mutta se ei juurikaan auttanut. Taidan olla täysin uusavuton – etten vaan hullu uusavuton kuningas. Nopeasti vaatteiden vaihto ja vaseliinin pursottaminen strategisiin kohtiin sekä muutamia laastareita sinne tänne. Sitten juoksujalkaa lopulta siirryin lähtöalueelle kuvitellen että 14.45 raja on ehdoton. Huomasin vahingossa nettijuoksijoiden kyltinkin mutta en muka kerinnyt käväistä. Ettei vaan olisi ollut hermoilua. Alkuverryttelyksi ajattelin maratonin ensimmäiset 10 km. Itse juoksussa ei ollut isompia ongelmia. Aioin juosta 4.30 jäniksen perässä. Muutin kuitenkin taktiikkaa heti lähdössä. Menen omaa juoksua. Pian kuitenkin kotiseuturakkaus ohjasi tuntemattomaksi jääneen Ilmajoen Maratoonareiden juoksijan vierelleni yli puoleen väliin asti. WC käyntini aikana tiemme sitten erosivat. Kiitos hänelle vetoavusta ja vinkeistä. Banaaneja oli kuulemma suunnilleen kympin kohdassa. Näin kyllä suolakurkut ja “Banaaneja per….” huutavalle juoksijalle sanottiin että niitä löytyy vähän matkan päästä. Mulla se vähän matkaa kesti 34 km:lle asti. Silloin oli omat tankkaukset jo haihdutettu taivaan tuuliin. Reidet olisivat tykänneet lepäillä hiukan (esim. yhden viikon). Ja kyllä banaanit maistuivatkin. Oman geelin kanssa kävi pian kömmähdys. Ennen erästä juomapistettä geelin imeskelyn jälkeen huomasinkin olevani sienipisteellä. Toivottavasti sitä imeskelemääni sientä ei oltu käytetty aiemmin mihinkään sellaiseen…

Haaveilemani loppukiri jäi täysin haaveeksi. Alkupuoliskon 145-155 syke tasoittui lopussa tasan 150 lukemaan. Varsinaista seinää en kokenut missään vaiheessa vaan paremminkin hidasta hiipumista ja täysillä nauttimista uudesta kokemuksesta. Etten vain ole hullu uusavuton masokisti kuningas. Pitkin matkaa jaksoin ihmetellä kovaa kannustusta. Aivan kuin katsojilla olisi ollut tiedossa juoksun vaativuus. Jopa järjestävä porukka osallistui kannustamiseen. Hienoa ja kiitos!

Palautuminen 

Maaliin juostuani eivät jalat pettäneet, ei vintti pimennyt eikä oxettanut. Väsytti ja olo oli onnellinen. “Mä tein sen!” Hetken lepäily nurmikolla ja sitten eväspussin ym. antimien kimppuun. Suihkussa totesin kolme rakkoa varpaissa ja kynnet OK sekä lihakset niin kipeän jäykät etten uskalla kovaa venytellä. Yllättäen paikanpäällä eikä seuraavinakaan päivinä ruokapuolelle tullut mitään kovaa tankkaamisen tarvetta. Seuraavana päivänä pissalla käydessä muisti aina juosseensa maratonin. Kovasti juomalla se ongelma poistui ja nestetasapaino palasi. Jalat oli 2 päivää kuin Aku Ankalla. Sai vaappua paikasta toiseen varsinkin portaissa. Omalla hieronnalla ja venyttelyllä olo on jo lähes normaali kolmantena päivänä. Huomenna odottava hieronta on varmaankin piste iin päälle. Siellä saa vielä kertaalleen juosta ekan maratonin läpi ja lihakset palauttavan hieronnan.

Tulevaisuus 

Vielä en kenellekään lupaa mitään mutta epäilen jääneeni koukkuun. Kohta taitaa alkaa entistä paremmat treenit seuraavaa maratonia kohti. Ettei vaan olisi vaikka Tukholma 2001. ONNEA KAIKILLE MUILLEKIN SANKAREILLE!!! Ai niin. Mun aika oli 5.10 ja risat.

Päiväkahvi

Eilen käytin kaksi tuntia varsinaisen henkisen kukkulan valloittamiseen. Olin poikkeuksellisesti arkipäivävapaalla. Kotona oli pari yksinkertaista kotiaskaretta odottamassa tekijäänsä. Puolen päivän jälkeen olin jo saanut katseltua telkkarista nauhoitettuja ohjelmia, pelailtua tietokoneella, syötyä… Siis täysin joutenoloa. Tuli tunne, että saankohan tehtyä odottavia kotitöitä. 

Sitten tein päätöksen. Telkkari kiinni, vesi kiehumaan termospulloa varten, pienet eväät ja kuksa reppuun ja sitten pikaisesti (5min) kotityöt valmiiksi. Kumpparit jalkaan, pipo päähän ja huristelin autolla läheiselle ulkoilureitistölle. Kävelin hiljaisessa metsässä kaikkien vesilammikoiden kautta pitkospuiden päähän. Jostain syystä aloin viheltelemään lintujen laulun sekaan “Kukkurukuu” kappaletta. Se on jostain syystä minun henkilökohtainen “korvamato”. Siitä ei pääse irti, ei sitten millään. 

Käväisin pitkospuita pitkin suon laidassa, jossa näin kaksi hahmoa poimimassa karpaloita. En halunnut häiritä heitä, enkä oikeastaan tulla itsekään häirityksi. Jätin hahmoille pitkospuille tikuista tehdyn viestin “MOI”. Sitä tarina ei kerro, ovatko he löytäneet viestiä, viekö metsän eläimet tikut vai huuhteleeko sade ne suohon. Sainpahan kuitenkin sanottua…hih… Päätin joutilaan vaelteluni laavulle. Siivosin laavun ympäristöstä retkeilijäystävieni hukkaamia roskia. Jostain syystä he ovat olleet niin uupuneita, että käsistä on tippunut monelaista roskaa. Mielessäni ajattelin, että mitä mahtaa se seuraava laavulla vieraileva patikoija ajatella saavuttuaan. Huomaakohan siistittyä ympäristöä? Eipä sillä toisaalta ole suurta merkitystä Minulle ainakin tuli kiva mieli. Kruunasin päiväkaffihetkeni kuksasta juodulla pikakahvilla, rusinoilla ja yhdellä suklaakeksillä. Pakkasin kahvihetkitarpeeni reppuun ja käveleskelin rauhallisin mielin kaikkien vesilammikoiden kautta autolle. Kotona olo oli tyytyväinen. Taas tuli tehtyä pienen pieni vuoren valloitus. Hymyilytti…

Prologi

Uskon vakaasti siihen, että me kaikki kykenemme valloittamaan vuoren. Kaikilla ei vuori ole aivan samanlainen. Joskus vuoria on useita peräkkäin, joskus seuraavaa vuorta ei ole ollenkaan näkyvissä.
Itse valloitin yhden upean vuoren muutama päivä sitten. Vuoren valloittaminen ei ole aina helppoa. Usein valloittamiseen liittyy jonkun asteista tuskaa. Näin kävi viimeksikin.

Sitten se ihmeellinen asia. En ole missään tapauksessa vuorikiipeilijä. Oikeastaan en ole edes ollut koskaan oikean suuuuuren kivisen vuoren juurella. Mielestäni omat vuoret voivat olla rakennettu jostain aivan muusta…


-Pasi-