Äkkiä...

Nyt oli aivan pakko kirjoittaa jotain blogiin. Ei minulla ole varsinaisesti mitään asiaa. Oikeastaan pidän etätoimistoa Prisman lähettyvillä...jossain...

Syynä kirjoittamiseen on ainoastaan se, että en halua blogini päällimmäisessä kirjoituksessa olevan ahdistavia ajatuksia sisältävän otsikon. Hyi.

• Laita silmät kiinni.
• Ota leppoisa asento.
• Ota keuhkot täyteen ilmaa ja hengitä muutaman kerran hieman syvempään.
• Ajattele jotain kivaa ja rauhallista. Ihan mitä vaan rauhoittavaa.
• Anna ajan kulua. Mieti sitä kivaa juttua.
• Hengittele rauhallisesti.
• Avaa silmät rauhallisesti.
• Kyllä se siitä... :)

Kuolemasimulaattori

Voi hyvää päivää. Näin kyllä pitää sanoa radiosta kuultuun simulaatioideaan. Lisää asiasta voi lukea maikkarin nettisivuilta http://m.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/kahden-tunnin-kuolemakokemuksen-saa-20-eurolla-shanghaissa/4343418.

Itse on tullut jo vuosia mietittyä erilaisia kustannustehokkaita ideoita mielikuvan luomiseen. Siitähän simulaatioympäristössä taitaa olla kyse. Näin oli tässä yllä mainitussa uutisessakin.

Kuolema ja uudelleensyntymä -simulaattorissa simulaatio aloitetaan ruumisarkkuun siirtymisellä. Siitä kahden tunnin simulaatio etenee polttohautauksen kautta uudelleensyntymän haasteisiin. Arkussa taidetaan tarjota ahtautta. Polttohautauksessa äänen, valojen ja kuumuuden avulla simuloidaan...niin polttohautauksen tunnetta. Lopuksi ahtaan ja lämpimän kohdun kautta päästään simulaation päätökseen. Miten harras tunnelma mahtaa olla simulaation jälkeisessä jälkipuintikeskustelussa? Siellä ehkä itkettää?

Monia ideoita olen bongannut toisten simulaatioympäristöistä. Tämän osalta en ainakaan vielä keksinyt mitään bongattavaa. Niin, vai...olisiko simulaatio oivallinen idea yleisellä tasolla valmentaa omaisia ja potilaita tiettyyn sairauteen, oireisiin, kohtauksiin yms.? Jos vaikka se seuraava infarktipotilaiden infotilaisuus ei olisikaan pelkästään aivoja puuduttava kalvoilla toteutettu tietopläjäys auditoriossa. 

Meidän ensihoidon opiskelijoilla on muuten alkamassa kuolemanviikko. Arvatkaa vaan sisältyykö viikkoon simulaatioita. En kuitenkaan aio rakentaa edellä mainitun kaltaista kuolemasimulaattoria. 

Simulaatiossa on voimaa... :) 

Hakulaite piipittää taas...

Eilen se sitten tapahtui. Yksi ympyrä sulkeutui ja sain kokea jotain niiiin 80-lukulaisuutta.

Eilen ajelin kotiin yhdestä Suomen koulutusmekasta - Kuopijosta. Mekkahan se on Savoniasta, Pelastusopistosta, Itä-Suomen yliopistosta ja Savon koulutuskuntayhtymästä johtuen. Kotimatka sujui erinomaisen kauniissa ruskamaisemassa. Jos olisin ottanut jokaisesta kauniista maisemasta kuvan, niin en taitaisi olla vieläkään kotona.

Menin syömään muina miehinä yhteen ihan tavalliseen autoilijan ruokapaikkaan. Tilasin syötäväksi jotain lämmintä. Sitten se tapahtui.

Pasi sai aloittaa päivystämisen. Kassa neit... eikun herra antoi minulle hakulaitteen. Käski odotella ruoan valmistumista vaikkapa pöydässä. Kun hakulaite soi, niin tule heti hakemaan ruokasi tiskiltä. Siis aivan niin kuin 80-luvulla minun ensimmäinen kosketus sairaiden kuljettamiseen. Hakulaite käteen, odottele jossain tässä lähettyvillä ja ole aina valmiina. Itselle tuli eilen olo, että olen elänyt tämän tilanteen aikaisemminkin. Hakulaite kädessä etsin kivan paikan ja aloitin ylpeänä päivystämisen. Ylpeys johtui tietysti siitä, että minulla oli jo hakulaite ja kassajonossa olevilla sitä ei ollut. Kyllä oli havaittavissa kateellisia katseita. 

Päivystys jatkui ja jatkui. Välillä teki mieli heiluttaa hakulaitetta. Onko se edes ehjä? Välillä kävimme pöydässä kevyitä niitä näitä keskusteluja. Kuitenkin koko ajan mielessä pyöri kysymyksiä: "Koska laite piipittää?" "Mitä kautta minä sitten sinkaisen kassalle?" "Mitä jos tulisi tarve käydä vessassa ennen hälytystä?"

Juuri kun ajattelin jotain muuta hakulaite hälytti äänimerkillä ja vilkkuvaloilla. Pasi sinkaisi heti pystyyn ja eteni ripein askelin kassalle. Siellä oli kokki odottamassa ruoan noutajaa. En tiedä oliko laitteisto heillekin uusi vai näytinkö minä 80-lukulaisen innostuneelta, mutta kaupan päälle sain leveän hymyn.

Vaikka maailma on muuttunut paljon 80-luvun päivystämisestä, niin on siinä yllättäviä samankaltaisuuksiakin. Ekassa ambulanssin päivystysviikonlopussa minulla oli työasuna tummat suorat housut ja valkoinen kauluspaita. Kun keikalle lähdettiin, otettiin valkoinen hoitajantakki komistamaan ulkonäköä. Nyt eilen päivystäessäni oman ruoan valmistumista, asunani olivat tummat suorat housut sekä kauluspaita. Hakulaitteen kantamisesta olin yhtä ylpeä ja päivystäminen jännitti. Koskahan seuraavan kerran päivystetään?

Hakulaite mallia "eilen/2014"

J.k. Omituisinta tässä jutussa on se, että Suomesta löytyy vielä näitä ensihoitopalvelua tuottavia yksiköitä kotivarallaolosta. Siellä ensihoitajat vilkuilevat pöydällä pönöttävää "hakulaitetta" kotitöiden puuhastelun lomassa, odottavat koska se mahtaa soida, miettivät voiko käydä vessassa ja piipityksen alkaessa sinkaisevat kotoa kohti työpaikkaa. Onneksi tämä 80-lukulaisuus on kotimarkilla järjestetty 2000-luvun malliin. Hyvä Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri... :)

Tänään simulaatioympäristö koki uutta

Omassa työssä sain napata tänään oman oppilaitoksemme uudistuneen simulaatiopedagoisen vision ensimmäisen toteutushedelmän. Ja kyllä maistui hyvältä. Vieläkin aivan sormet täpyyttää...

Tilanteessa oli yksi useasta lähihoitajien koulutusohjelmaryhmistä. He olivat oppimassa ihka ekaa kertaa tässä ympäristössä. Kyllä oli oppimisen ja ohjaamisen iloa. Tietysti mukana oli myös hitusen jännitystä. Olihan nopeatempoisissa simulaatiotilanteissa mukana liikuntakyvytön Nikolai (potilassimulaattori) ja arvovaltainen ylilääkäri (ryhmän oma opettaja). 

Minä simulaatiohurahtaneena innoissani höpötin Nikolain avulla opiskelijoiden kanssa ja kääntelin kameroita. Niin tuolla simulaatiopedagogisella visiollani tarkoitan upeaa uudistusta lähihoitajaopiskelijoiden viimeisen lukuvuoden opetustavoissa meidän opetusyksikössämme Seinäjoella. Lukuvuoteen mukaan on mahdutettu uutena elementtinä simulaation mahdollisuuksia. Meillä hyödynnetään olemassa olevaa simulaatioympäristöä ja kouluttautuneita simulaatio-ohjaajia - niitä hurahtaneita - kaikkien viimeisen lukuvuoden opiskelijoiden oppimisen tukena. Tätä ilosanomaa jaetaan lisäksi talon sisäisenä koulutuksena siten, että jokainen opettaja pääsee halutessaan hyödyntämään menetelmää.

Pieni mielikuvaharjoitus: 
Kuvittele oiiiikein iso hiili. Sellainen melkein talon kokoinen hehkuva hiili. Kuvitteletko nyt? Meillä työyhteisössä on sellainen - virtuaalinen hiili. Arvatkaa vaan hehkuuko se. Kyllä hehkuu. Me puhalletaan siihen kaikkki ja todella lujaa. Hyvä me... :)

Aurinko, täysillä hehkuva hiili, taijotain...?

Saako opettajan kuppi täyttyä?

Vastausta otsikon kysymykseen en tiedä, mutta tiedän eräällä kohtuullisen hyvin tuntemalleni opettajalle käyneen näin - ihan hiljattain. Kuppi ei kuitenkaan kaatunut. "Opekupin" kokoa en uskalla lähteä arvioimaan.

Miksi se kuppi täyttyi? Syynä oli varmaankin se perinteinen tarina. Pöydälle kerääntyi hoitamattomia asioita. Päähän kerääntyi työstämättömiä ideoita. Ympäristö tarjoaa kivoja uusia haasteita, joihin haluaa vastata KYLLÄ. Oppilaskullat eivät marssi aina open toivomaan tahtiin. Opetuksettomana aikana "ei ehdi" pitää itsestä huolta, sillä syitähän aina löytyy. Tällöin pinta nousee ja näkökenttä kapenee.

Onneksi tällä kyseisellä opella on kokemusta asiasta. Ensin hän puhisee itsekseen, jakaa puhinaana opekollegoille ja painuu nopsasti "taka vasemmalle", pois opiskelijoita piinaamasta. Kyseinen opettaja sai vahvistustaan tunteilleen omalta oppilaalta, joka oli myös havainnut oppilaskollegoidensa....niin...no jotain haastetta. Opelta kuitenkin taisi löytyä viisautta. Hän ei lähtenyt tässä hetkessä avaamaan sanallista arkkuaan. Opiskelijat kun eivät oikeastaan olisi hyötyneet mistään negatiivisesta tunneryöpystä. 

Tiedän miten opekollegat tarjosivat ymmärtämystään tälle simulaatioon hurahtaneelle opelle. Yksi tarjosi viisi levyä virtuaalisuklaata (suklaa auttaa aina). Toinen antoi luvan kirjoittaa vaikka mitä mielenterveyttä kohentavia suunnitelmia seuraavalle opetusviikolle, luonnollisesti virtuaaliseen pilveen. Opekollega jopa loi tunteen, että nämä suunnitelmat tietysti toteutetaan ja siten olo helpottuu...heh. Eikä kollegoiden tuki tainnut loppua siihenkään.

Vaan miten tässä kaikessa kävikään. Tuntemani ope taisi tuntea itsensä. Hän tunnisti tunteensa, ihan ne fyysisetkin sellaiset. Tykyttää, suututtaa, tiuskituttaa... Tämän jälkeen kaikkiin ärsykkeisiin vastaamista kannattaa harkita, ehkä jopa pidättäytyä reagoimasta. Nopsasti kylmästi priorisointia kaikista päällimmäisistä asioista. Mahdollisimman nopeasti pakolliset työt vamiiksi ja sitten OFF. Yksi viikonloppu saa ihmeitä aikaan.

Viikonlopun aikana tälle opelle tuli riittävästi erilaista syvääkin näkökulmaa asioihin, mieltä tasapainottavaa syötettä ja niitä häntä voimaannuttavia juttuja (sekaisin hämmennettynä: aurinko, ruskainen maisema, sauna, lenkki, hautajaiset, teatteri, hyvä ruoka, telkkari, yksi ohjelma Yleltä http://areena.yle.fi/tv/2270122/#/play, kuksa...).

Olisiko niin, että jingit ja jangit pitää olla tasapainossa, aivan kuin fengi ja sui? Jos jotain on elämässä liikaa, niin alkaa tuntumaan huonolta? Mitä tästä voisi ottaa opiksi? Pitäisikö rakentaa itselle sellainen voimaannuttava tai tasapainottava ensiapupakkaus? Kuvakollaasi itseä voimaannuttavista ja tasapainottavista asioista. Uskon nimittäin ajatuksen ja mielikuvan voimaan. Niin täytyy kaikkien simulaatiohurahtaneidenkin uskoa. Kannattaisikohan oma "voimakollaasi" tallentaa pilveen - olisi aina saatavilla.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, miten tarina jatkuu. Niin, tämä tarina on tosi.

Pasin kuksa Luostolla (arkistokuva, kuva ei liity kertomukseen, vai...)

Potilassimulaattorin näkökulma...

Monesti erilaisissa oppimistehtävissä minäkin kehoitan opiskelijoita miettimään pohdittavaa asiaa erilaisista näkökulmista. Siten saadaan kivasti syvyyttä asiaan ja...niin sitä näkökulmaa eri suunnalta.

Mitä jos jonkun simulaatioharjoituksen näkökulmaksi pukattaisiinkin puhtaasti yksi uusi näkökulma - potilassimulaattorin näkökulma. Siis se paljon maksava eloton nukke, jonka sisään on ängetty erilaisia ominaisuuksia. Eloton, vaikka silmät räpsyvät ja sydän pomppii. Se meidän kaikkien simulaatiohurahtaneiden ylin ystävä ja väsymätön kaveri. Voi hyvää päivää.

Vuosia käytössä olevan nuken kokemuksiin perustuen luulisi "hänellä" olevan paljon näkemystä oppimisesta ja oppimattomuudesta. "Hän" jos joku osaisi vaikka päättäjille valaista miten maa makaa oppilaitoksissa. Siis ainakin niiden osalta, joissa "hän" on saanut olla mukana oppimisen ilossa. 

Samainen potilassimulaattori kenties haluaisi kertoa kaikille opettajille ilosanomaa, että aina ei tarvita hänen palveluksia. Simulaatioita voidaan toteuttaa ilman kalliita simulaattoreita ja -ympäristöjä. Kahta kättä heiluttaen, kovasti kuvitellen ja vaikka portaikossa. Luodut mielikuvat ja oppimisen ilo ratkaisevat.

Onneksi me simulaatiohurahtaneet uskomme "hänen" kollegiaalisuuteen. Voisi nimittäin äkkiseltään olettaa, että potilassimulaattorin näkökulmassa spekuloitaisiin myös opettajien osaamista. Mutta ehei ystävät hyvät, korppi ei korpin silmiä noki. "Hän" pysyy näistä asioista vaiti. Me siis osaamme hommamme erinomaisesti. Hyvä me... ;)

Simulaatiomaratonin haasteet

Varsinaisen simulaatioharjoituksen kesto vaihtelee varmaankin kaikilla simulaatio-ohjaajilla. Itsellä kesto on ollut lyhimmillään pari minuuttia. Yksittäisen hoitotilanteen osasimulaatio kestää tavallisesti 10-15min. Ensihoidon koulutusohjelman kanssa toteutamme lyhyiden osasimulaatioiden jälkeen soveltavia prosessimaisia kokonaisia ryhmäsimulaatioita. Ensihoidollisen potilaan hoito tapahtumapaikalta poliklinikalle ja joskus vaikka jopa leikkaussaliin saakka. Tietysti väliin mahtui myös ambulanssin osuus. Näissä prosessimaisissa harjoituksissa treeniympäristön vaihteluineen saa palamaan aikaa 1-2h.

Sitten se simulaatio-ohjaajan haaste. Suunnittelun alla on nyt 16h simulaation suunnittelu. Lähtökohta toki on se, että ihan jokaisesta vaiheesta ja opitusta asiasta ei tulla jälkipuinnissa/oppimiskeskustelussa tulla puhumaan. Kyseessä on kahdelle päivälle ajoittuva avointen ovien päivä. Jokainen simulaatiopedagogiikkaan hurahtanut ymmärtää, miksi yksikkömme avoimienovien suunnitelmiin pitää tykittämällä panostaa ko. ympäristön esiin saamiseen. Meillä Koulutuskeskus Sedussa on reagoitu esimerkillisesti simulaatiopedagogiikan mahdollisuuksiin ja esimerkiksi lähihoitajaopiskelijoiden koulutuksessa simulaatio oppimismenetelmänä on otettu mukaan yhtenä menetelmänä.

Ajatuksena on tehdä poliharjoitus. Molempina päivinä räjäytämme käyntiin simulaatioensiapupoliklinikan heti aamusta ja sulkeutuminen tapahtuu päivän päätteeksi. Ensiapupoliklinikka on toiminnassa jokaisen väliin mahtuvan sekunnin. Opiskelijat itse tekevät työvuorolistat päivien tunneille annettujen ohjeiden mukaisesti. Päivien perusrunko muodostuu kolmesta potilaspaikasta ja kahdesta langattomasti ohjattavasta potilassimulaattorista. Yksi vapaa vuodepaikka on käytössä ambulanssin tuomille potilaille. Lanssin keikkalaput täyttävät opiskelijat itse annettujen potilaskuvauksien mukaisesti. Joka hetki henkilöstössä yhdelle on annettu tehtäväksi vastaanottaa päivien henkeen kuuluvia vierailijoita ja toteuttaa asiantunteva esittely.

Molempiin päiviin aikomuksenani on tehdä em. perusrungon lisäksi erillisiä lyhytkestoisia tilannesimulaatioita. Tilannesimulaation aloitus ja päätös kerrotaan oppijoille selkeästi. Tilannesimulaation jälkeen toteutetaan välittömästi jälkipuinti/oppimiskeskustelu painottuen itse toimijoihin ja opettajan havaintoihin.

Saa nähdä mikä härdelli näistä avoimien ovien päivistä tulee meidän osalta. Tai oikeastaan tiedän jo. Hyvin hallittu iloinen, pitkäkestoinen oppimistapahtuma jonka sisään on piilotettuna hurja määrä oppimistapahtumia. Avoimet ovet ovat Koulutuskeskus Sedun Koskenalantien yksikössä 7.-8.10.2014 koko koulupäivän ajan. Tervetuloa... :)

"Nikolailla" taisi olla ongelmaa hengityksen kanssa...

Keinutuoli heräsi tänään henkiin...

Tänään simulaatioluokassa luovutin juhlallisesti Ensihoidon koulutusohjelman opiskelijoiden läsnäollessa perintönä saamani keinutuolin virallisesti opetuskäyttöön. Kerroin opiskelijoille keinutuolin tarinan.

Keinutuoli oli isoisäni Nikolain (1906-1987) lempituoli. Tuoli oli kovassa käytössä useita vuosia. Välillä keinuttiin telkkarin suuntaan ja välillä siitä poispäin. Isoäiti Martta (1910-2005) hääräili aina lähettyvillä. Heidän luona vieraillessa aina sai kastaa pullaa kaffiin.

Keinutuolin käyttöönluovutuspuheessa esitin toiveen simulaatioiden skenaariosuunnitteluun. Toivon Seinäjoella Koskenalantien simulaatioympäristössä toteutettavien ikääntyneiden simulaatio case-harjoituksissa käytettävän Nikolai ja Martta etunimiä. #kivapäivä #kivamuisto #kivatyö

Nikolai ja Martta...

Simulaatioympäristön tuunaus testattu...

Voi kumpa voisin näyttää kuvia onnellisista oppijoista. Eilen tuunatussa simulaatioympäristössä oli tänään eka vieraileva ryhmä treenaamassa. Aiheena oli sellainen äkillinen peruselintoimintojen heikkeneminen tietystä syystä. Tavoiteltiin oikeaa hoitoa, oikeaa hoidon toteuttamista, hyvää ryhmän toimintaa ja tehokasta kommunikointia.

Simulaation teoriaopinnot toteutettiin jo aikaisemmin teorialuokassa. Eka simulaatio alkoi potilassimulaattoriin totuttelulla. Siihen "nukkeen" oikein uskalsi koskea. Ja hei, sehän puhuu...välillä aivan pas... Ihan sellaisia tavallisia asioita. Silmät räpsyvät.

Jokaisessa jälkipuinnissa / oppimiskeskustelussa simulaation jälkeen muisteltiin tapahtuman vaiheita. Vaikka ryhmä oli ekaa kertaa ympäristössä treenaamassa, niin hienosti osattiin poimia opittuja asioita ja onnistuneita suorituksia. Mukava oli taputtaa käsiä yhteen jokaisen CASE:n jälkeen.

Niin miten se minun mumman keinutuoli selvisi tuunatussa ympäristössä. Keinutuoli sai tällä kertaa rauhassa seurailla tilanteiden etenemistä hieman sivusta. Ympäristönä nimittäin oli tällä kertaa jonkun hoitolaitoksen potilashuone.

Miksi Koulutuskeskus Sedun simulaatioluokassa paistaa aina aurinko, vaikka laittaisi pimennysverhot? En tiedä? Pakko laittaa lopuksi meidän iloisen potilaan pärstäkuva. Hän kuvastakoon omia fiiliksia. 

Hallikainen ja Vauhtihirmu... :)

Simulaatiokutinaa...

Tänään taas eteni simulaatiopedagogiikkaan hurahtaneiden opettajien mielipuuha. Oman työmaan oppimisympäristön sisustamispuuhastelu. Välineiden ja kalusteiden siirtäminen ei maksa paljoa. Luokkaan ilmestyi viikonloppuna oman isoäidin ikääntynyt keinutuoli elämään uutta elämää onnellisten oppijoiden keskelle. Tästä se mumma tykkää pilven reunalla.

Samassa sisätilassa (=luokkahuone) on tavoitteena päästä oppimaan hoitamista lähihoitajan näkökulmasta erilaisissa olosuhteissa. Kehitteillä on tuottaa tunne ulkoilmasta, kotiympäristöstä, ambulanssista, poliklinikasta, vuodeosastosta ja palvelukeskuksesta/vanhainkodista sekä päiväkodista. Siis oikeastaan aivan mikä vaan ympäristö. Potilas/asiakas voi olla potilassimulaattori tai oikea ihminen.

Tunnelman tuunauksen seuraava vaihe taitaa olla valo- ja äänimaiseman suunnittelu. Siis linnunlaulua, liikenteen melua, poliklinikan hälyä sekä spottivaloilla/pimeydellä katseen kohdentamista.

Ja ajatelkaa. Tästä saa palkkaa... :)

Koulutuskeskus Sedun simulaatioympäristön tuunausta tänään