Loppuviikosta kokeilin vasenta kättä. Oikeastaan syynä tähän kokeiluun on oikean käden pienoiset oireilut. On siis tullu käytettyä oikeaa kättä yksipuolisesti - liian pitkään.
Taas voisin selventää, että tarkoitan tietokoneen hiiren käyttöä. Olen tähän saakka ollut niitä koneen käyttäjiä, jotka pitäytyvät yksipuolisessa hiiren käytössä ja sitä kautta lihaksistossa saattaa alkaa ilmenemään jumiutumista.
Kokeilin siis yhtenä päivänä käyttää hiirtä vasemmalla kädellä. Yllätykseksi huomasin homman toimivan. Toki nuolen kohdistaminen näytöllä oli hieman hapuilevaa, mutta aina osuin kohteeseen. Aioin ottaa tästä tavan töissä. Voisin jopa harkita vuoroviikkoja tai vuoropäiviä.
Omaan henkilökohtaiseen tyhyilyohjelmaan olen lisännyt istumisen vastaiseen kampanjaan kaksi uutta salaista asetta. Siitä ekasta salaisesta aseesta kirjoitinkin aikaisemmin (kävelypalaveri). Uutena juttuna kokeilin työhuoneessa paperinippu kädessä hiljakseen käveleskelyä, kun luin lappusia. Kun tuli tarve kirjoittaa kommentteja, niin piankos sitä pistäytyi kynän ja pöydän luona - seisten. Toinen uusi kokeilu on kaffitauolla kaffin juominen seisten. Ei muuten ole enää ongelmaa vapaan tuolin etsimisessä.
Kaffista puheenollen. Mitä ihmettä kahvitehtaassa kahvin päämaistaja tekee kahvitauolla?
Simulation-instructor
lauantai 23. marraskuuta 2013
tiistai 19. marraskuuta 2013
Miehen kostea silmäkulma
Onko miehekästä, jos miehellä on kyynel silmäkulmassa? Tätä en ehtinyt yhtään miettiä, kun kävimme viemässä nuorimmaisen lapsemme kuvassa odottelevaan lentokoneeseen. Koneella iso joukko (nuoria)miehiä lähtee maistamaan kansainvälistä työtä. Työkomennus on heillä kaikilla sellainen henkilökohtainen odotettu "iso vuori", jonne pitää päästä. Eikä kyseessä taida olla vuorikiipeilijöiden joukko, vaan aivan jotain muuta.
Onneksi he kaikki ovat valmistautuneet ja varustautuneet yhteiselle matkalle hyvin. Valmistautumisvaiheen jälkeen heidät lennätetään yhdessä hujauksessa sinne vuorelle. Siellä sitten naatiskellaan näkymistä. Toivottavasti kaikki muistavat varoa vuorella olevia kuoppia ja irtolohkareita. Siten on helpompi saapua takaisin Suomeen aloittamaan ne mukavat retken muistelut. Tsemppiä...
Niin, kosteutta oli havaittavissa lentokentällä...satoikin...
maanantai 18. marraskuuta 2013
Mun eka kerta
Nyt se on sitten tehty. Kyllä kannatti. Missä sinä haluaisit kokea sen ensimmäisen kerran? Suosittelen lähtemään pihalle, mutta onnistuu se myös sisällä.
Mieti oma työpaikkasi lähimaastoa. Löytyykö sieltä pyörätietä, parkkipaikkaa, polkua luontoon, mahdollisuutta kiertää talon ympäri...? Minun työpaikkani ympäristöstä löytyy. Kuvailen hieman ekaa kertaani.
Tarkennettakoon, että nyt siis kuvailen omaan työpäivään sopimaani kävelypalaveria oman esimieheni kanssa. Minulle oli kerääntyneenä muutama keskusteltava asia. Kutsuin esimieheni nykyaikaisesti verkon kautta kävelypalaveriin klo 13:00-13:30. Kutsussa oli asialista esillä. Käsiteltäviä asioita taisi olla 5kpl.
Klo 13:00 takit päälle ja pihalle kävelemään. Koko kävelymatkan ajan keskustelimme erittäin keskittyneesti käsiteltäviin aiheisiin. Otin muistini tueksi muutaman paperin, mutta muistiinpanoja ei tarvinnut tehdä palaverin aikana. Kävelimme tuulen humistessa ja lintujen visertäessä puissa pyörätiellä edestakaisin ja sitten kerran työpaikkamme isohkon rakennuksen ympäri. Saimme käsiteltyä kaikki sovitut asiat, meitä ei häirinneet puhelimet eivätkä oveen koputtajat. Viimeisen asian saimme päätökseen sisällä työhuoneeseen saavuttuamme. Tällöin kello oli 13:30.
Joku kysyy ehkä miksi? Minä vastaan, että miksi ei? Viimeisimpien tutkimustulosten mukaan ihmiset istuvat keskimäärin liikaa. Tämä on oivallinen tapa taistella istumisvaaroja vastaan. Arvatkaa vaan, piristikö palaveri työpäivää ja olimmeko tehokkaita. Suosittelen...
Mieti oma työpaikkasi lähimaastoa. Löytyykö sieltä pyörätietä, parkkipaikkaa, polkua luontoon, mahdollisuutta kiertää talon ympäri...? Minun työpaikkani ympäristöstä löytyy. Kuvailen hieman ekaa kertaani.
Tarkennettakoon, että nyt siis kuvailen omaan työpäivään sopimaani kävelypalaveria oman esimieheni kanssa. Minulle oli kerääntyneenä muutama keskusteltava asia. Kutsuin esimieheni nykyaikaisesti verkon kautta kävelypalaveriin klo 13:00-13:30. Kutsussa oli asialista esillä. Käsiteltäviä asioita taisi olla 5kpl.
Klo 13:00 takit päälle ja pihalle kävelemään. Koko kävelymatkan ajan keskustelimme erittäin keskittyneesti käsiteltäviin aiheisiin. Otin muistini tueksi muutaman paperin, mutta muistiinpanoja ei tarvinnut tehdä palaverin aikana. Kävelimme tuulen humistessa ja lintujen visertäessä puissa pyörätiellä edestakaisin ja sitten kerran työpaikkamme isohkon rakennuksen ympäri. Saimme käsiteltyä kaikki sovitut asiat, meitä ei häirinneet puhelimet eivätkä oveen koputtajat. Viimeisen asian saimme päätökseen sisällä työhuoneeseen saavuttuamme. Tällöin kello oli 13:30.
Joku kysyy ehkä miksi? Minä vastaan, että miksi ei? Viimeisimpien tutkimustulosten mukaan ihmiset istuvat keskimäärin liikaa. Tämä on oivallinen tapa taistella istumisvaaroja vastaan. Arvatkaa vaan, piristikö palaveri työpäivää ja olimmeko tehokkaita. Suosittelen...
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Eino-myrsky
Tänään aamulla saimme herätä Eino-myrskyyn. Heti kättelyssä tunnustan, että näin ydinkeskustan kerrostaloasukkaana ei ollut mitään hätää. Kuvan nappasin heti herättyäni katetulla parvekkeella tunnelmasta. Meno oli nimittäin kuin paremmassakin kummituselokuvassa. Kuu mollotti, kynttilän liekki lepatti, maisema musta ja täynnä valopisteitä sekä lasituksen raossa vinkui kummitustuuli. ;)
Tarkemmin kun ajattelee meitä kaikkia ja myrskyä, niin siinäpä on samankaltaisuutta vuoren valloittamisen kanssa. Vuoren voi valloittaa hyvällä menestyksellä ilman valmistautumista, aivan kuten myrskystäkin voi selvitä ilman valmistautumista. Mutta mutta, vuoren valloitus voi olla turvallisempaa, nautinnollisempaa ja kivempaa, kun asiaan valmistautuu etukäteen. Aivan sama asia on mielestäni myrskyn kanssa. Vähimmillään tarkoitan vaikka omaa yläkomeron katastrofivarastoa. Meidän talouteen tehtiin pienimuotoinen välivarasto muutamille ruokatarvikkeille ja pullovedelle. Lisäksi taskulamppuja varaparistoineen säilytetään samassa yläkomerossa. Pisteenä iiiin päällä varastosta löytyy aina toimiva retkikeitin ja polttoainetta hieman sekä talvikäyttöön valmistetut makuupussit. Yksi asia vielä pitäisi toteuttaa. Aina pitäisi olla muutama kymppi rahaa jemmassa käteisenä jossain kotona piilotettuna.
Avaan hieman ajatustani. En koe olevani mikään katastrofien odottelija. Ainoastaan tiedostan, että jonain päivänä voi tulla isompi lyhyt/pitkäkestoinen häiriö vaikka sähkönjakeluun. Tällöin tulee nopeasti ongelmia ruokaan, veteen ja kauppojen toimintaan. Voisin kuvitella, että kaupat myisivät käteisellä ruokaa sähkökatkoksessa, mutta eivät velaksi. Pankkikortti ei taida vinkua sähköttä. Pullovesi käy juomaksi useaksikin päiväksi, nuudeli ja tonnikala lämpenevät retkikeittimellä. Sekä kaffi maistuu samalla keittimellä kiehautettuna. Yläkaapissa näitä tavaroita kierrättäen varmistan, että meidän perheessä hymyillään, vaikka sähkön kanssa olisi pulaa hieman pidempäänkin.
Tsemppiä heille, joilla on vielä Eino-sähkö poissa kotoa...
lauantai 16. marraskuuta 2013
Todiste verkko-opinnoitsta
Meillä on opeopinnoissa muutaman viikon välein ns. webinaari. Tällöin kokoonnumme JAMK:n verkkoympäristössä, niin siis verkossa. Kuva kertoo tutkitun tiedon välitöntä soveltamista omissa opinnoissa.
Tutkimuksien mukaan oppijatkin ovat vaarassa istuessaan liikaa vuorokaudessa. Kun kuulin tutkimustuloksesta, niin päätin huomioida asian heti omien opiskelijoiden kohdalla. Ja tietysti vältin istumisen vaaroja opeopintojen verkko-opintojen aikana mahdollisuuksien mukaan. Juuri tässä kohdassa kuulokkeista tuli uutta asiaa oppimisen ohjaamiseen. Nykyaikaa? :D
Tutkimuksien mukaan oppijatkin ovat vaarassa istuessaan liikaa vuorokaudessa. Kun kuulin tutkimustuloksesta, niin päätin huomioida asian heti omien opiskelijoiden kohdalla. Ja tietysti vältin istumisen vaaroja opeopintojen verkko-opintojen aikana mahdollisuuksien mukaan. Juuri tässä kohdassa kuulokkeista tuli uutta asiaa oppimisen ohjaamiseen. Nykyaikaa? :D
Opettajaopinnot
Löysin äsken kännykästä aikaisemmin otetun kuvan. Alkusyksystä nimittäin aloittelin Jyväskylässä opeopinnot. Opinnot perustuvat lähes kokonaan verkko-oppimiseen. Pari päivää ryhmäydyimme ja aloitimme virallisesti työn ohella tapahtuvat opinnot.
Siellä Jyväskylässä oli aivan pakko kokeilla miltä se opettajan työmaalla seisominen tuntuu. Niin, kuva kertokoon tunteen...
Siellä Jyväskylässä oli aivan pakko kokeilla miltä se opettajan työmaalla seisominen tuntuu. Niin, kuva kertokoon tunteen...
Lauantain juhlaa
Johan sain päivitettyä. Nimittäin tämän blogin. Edellinen alusta
keikahti nurin ja siirsin manuaalisesti tiedot koneelle. Nyt paiskasin
aikaisemmat kirjoitukset tähän blogiin alkuteksteiksi.
Tästä alkaen eletään taas oikeasti tätä päivää.
Lauantain juhlaa? Juu, lauantai on aina juhlapäivä. Kiva viikko on takana, aurinkoinen viikonloppu edessä ja pian paukahtaa mahtava maanantai. Mikä sen mukavampaa, kuin ilta pimenee, siellä täällä syttyy kaupunkimaisemassa valoja, parvekkeella ja sisällä kynttilöitä fiilistä nostattamassa. Vielä lisäksi kuksaan kaffia ja hörps. Minä nimittäin tykkään hörppiä kotona kaffit kuksasta. Se vaan on jotenkin parempaa niin...
Tästä alkaen eletään taas oikeasti tätä päivää.
Lauantain juhlaa? Juu, lauantai on aina juhlapäivä. Kiva viikko on takana, aurinkoinen viikonloppu edessä ja pian paukahtaa mahtava maanantai. Mikä sen mukavampaa, kuin ilta pimenee, siellä täällä syttyy kaupunkimaisemassa valoja, parvekkeella ja sisällä kynttilöitä fiilistä nostattamassa. Vielä lisäksi kuksaan kaffia ja hörps. Minä nimittäin tykkään hörppiä kotona kaffit kuksasta. Se vaan on jotenkin parempaa niin...
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Kaukopartiomarssi 2012 (osa 2/3)
Viimeiset hetket
Lähdimme perjantaina aamulla ajelemaan Etelä-Pohjanmaalta kohti Uttia. Jo autojen pakkausvaiheessa oli aistittavissa pientä kutinaa kropassa. Matkalla jutut pyörivät tulevan koitoksen ympärillä ja taisipa jokainen ajatella puoliääneen “muistinko ottaa kaiken tarpeellisen” -ajatuksia. Tietysti viimeiset ostokset muonan osalta tehtiin matkan aikana.
Olimme varanneet etukäteen sopivan matkan päästä riittävän ison mökin käyttöömme. Mökissä halusimme olevan riittävästi lepotilaa ja sauna marssin jälkeistä elämää ajatellen. Hyvän mökin löysimmekin. Mökille päästyämme alkoi heti jokaisen osalta omat viimeiset viritykset varusteiden, ruoan ja juoman osalta. Jokaisella oli marssia ajatellen oma visio edellämainituista. Yhteisesti olimme kuitenkin päättäneet syömistaktiikaksi sen, että jokaisen kierroksen välissä teemme varsinaisen ruokailun Uttihallissa. Tämä päätös tietysti vaikutti siihen, mitä marssireppuun pakattiin.
Itse marssihan koostui kolmesta 25km lenkistä, jotka alkoivat ja loppuivat aina Uttihalliin. Sallittua oli säilyttää osaa varusteista hallilla. Ja muutenkin hallissa sai suorittaa henkilökohtaista huoltoa. Tämä oli mielestäni hyvä “helpotus” muuten niin pitkälle suoritukselle. Totuuden nimessä ei kaukopartiomiehillä tainnut olla posliinivessaa käytössä partiomatkoillaan säännöllisin väliajoin, mutta sallittakoon tämä:) Lisäksi jokaiseen kierrokseen sisältyi jotain tehtävää hyväksytyn suorituksen saavuttamiseksi. Nyt edessä oli avoveden ylitys, ekoaseella ammunta ja pikataival.
Juuri ennen lähtöä oli järjestäjän puolesta viimeinen infotilaisuus marssille lähteville. Käyttöömme saimme henkilökohtaiset kartat reittipiiroksien kera paikalle ilmoittautumisen yhteydessä. Tunnelma oli ryhmässämme erinomainen. Pohojalaaset odottivat irtipäästämistä.
25km
Juuri ennen lähtiö oli järjestäjän viime hetken info marssijoille. Olimme saaneet henkilökohtaiset kartat reittikuvauksineen paikalle ilmoittautumisen yhteydessä. Lähdön tapahduttua ryhmämme suunnisti kohti ensimmäistä lenkkiä. Itselläni oli ekojen kilometrien aikana kiva kutina kehossa. Sai lähteä patikoimaan reppu selässä kivassa seurassa otsalampun valossa karttasuunnan maukaisesti kohti haastetta. Aivan aluksi oli tietysti sitä perinteistä repun hihnojen säätelyä ja muutenkin varusteiden kääntelyä. Hieman tuli tunne, että olivatko muut matkaan lähtijät jotenkin eri sarjassa. He häipyivät pimeyteen äänettömästi ja meidän partio pulisi iloisesti.
Pian pimeyden keskeltä putkahti eteemme avoveden ylitys. Kyseinen osuus oli hieman huolestuttanut meitä etukäteen, koska uskoimme veden olevan ajankohta huomioon ottaen melkoisen kylmää. Järjestäjät muuttivatkin alkuperäista suunnitelmaa ja ylityspaikalle oli tuotuna useita pienen pieniä kumiveneitä ylityksen helpottamiseksi. Partiomme meni kokonaisuudessaan veneillä ylitse. Kiinnisaamamme muut marssijat riisuivat vaatteensa, pakkasivat repun jätesäkkiin ja pulahtivat ylitykseen. Yksi samkareista jopa toimi urhesti minun ja marssitoverini kumiveneen perämoottorina. Päästiin hienosti vauhtiiin. Koko partiomme säästyi kastumiselta. Ylityksen jälkeen pidimme ekan tauon.
Karttaamme oli piirrettynä marssireitti, joka noudatteli osittain polkuja ja teitä. Lisäksi jokaisella kierroksella oli karttaa merkitty kaksi tai kolme pakollista rastipistettä, joiden kautta marssin tuli kulkea. Ryhmässä tehtiin päätös, että käytämme yön pimeinä tunteina teitä mahdollisimman paljon hyväksemme. Marssimme eteni reippaasti kellokallen kellon mukaisesti tauottuen. Isommalla tiellä marssiessamme tuli mieleen, että heijastin voisi olla kiva turvallisuuslisä otsalamppujen lisäksi.
Marssi jatkui hilpeissä tunnelmissa, ehkä aamuyön tunteina hieman hiljentyen. Onneksemme keli ei ollut märkä. Lämpöä ei ollut paljoa, ehkä 2-4 astetta kylmimmillään. Kierroksen loppupuolella päätimme suunnistamalla oikaista yhden metsän läpo. Iloisena yllätyksenä vastaamme tuli iso vuolaasti virtaava oja. Ojan yli ei päässyt mitenkään ilman apuvälinettä. Etsimme jotain apuja, mutta laihoin tuloksin. Kävelimme ojan suuntaisesti tietä kohti palaten alkuperäiselle reitille. Onneksi kaksi partion monista silmistä huomasi ojan yli kaatuneen puun. Siitä alkoi sitten yksi partiomme aamuyön mielialaa parhaiten kohottava puuhasteluhetki. Yksitellen toinen toistamme auttaen kapusimme liukkaan puun avulla ojan toiselle puolelle. Siinä oli tuuletuksen paikka.
50km
Uttihalliin saavuttuamme alkoi heti energien tankkaaminen ja varusteiden huolto. Huvitimme itseämme ja “kanssakilpailijoitamme” menemällä pihalle valmistamaan NATO ruokaamme. Oli siinä ihmeteltävää, kun vesitilkka alkoi kiehumaan pussissa itsekseen ja hokkuspokkus. Erittäin energiapitoinen ruoka oli valmista.
Toiselle kierrokselle lähtiessä kehossa oli jo selvästi rasituksen tunnettä. Itse maratonin kokeneena osasin aavistella, että mitä mahdollisesti on tulossa. Vielä tarvitaan lujaa tahtoa ja ryhmän rannustusta. Tässä vaiheessa kenkävalinta puhututti ryhmässä. Itselläni oli jäykkäpohjaiset vaelluskengät. Tämä ei varmaankaan ollut paras valinta, koska kävelystä iso osa toteutettiin poluilla ja tiellä. Tosin reitin varrella oli kosteita paikkoja, joten ei tavallisilla lenkkareillakaan olisi selvinnyt kastumatta. Olisikohan lenkkikenkä/kumisaapas paras yhdistelmä tai pohjastaan taipuvami GoreTex vaellusjalkine?
Heti lähdöstä kaurakäyttöinen navigaattorimme päätti ohjastaa ryhmämme kiertämään ison turvesuoalueen reittipiirroksen vastaisesti toiselta puolelta. Näin tekivät jotkut muutkin pikkupartiot. Kartan mittakaavasta ja ehkä vuosiluvustakin johtuen näihin omiin reitteihin sisältyy aina riskejä. Nytkin meinasi vesioja tuoda lisähaastetta etenemiselle. Matka kuitenkin jatkui tarkkaan tauottuen. Tässä vaiheessa oli jo varmaan kaikille partiomme jäsenille tullut selväksi, että tavoitteen saavuttamisen edellytyksenä ovat toistemme tsemppaaminen, jatkuva suunnitelmallinen eteneminen ja tauoilla tehokas itsemme ja välineistömme huolto.
Kierroksen loppuosalla alkoi ryhmässämme ilmenemään huilia ja murheita. Kova rasitus alkoi tuntumaan kehoissa. Alkoi ilmenemään nivel, hiertymä, lihas ja nesteen imeytymisongelmia. Ongelmat kasvoivat jopa niin suuriksi, että ryhmän etenemisvauhdista hieman tingittiin. “Kaveria ei kuitenkaan jätetä” -periaatteella marssimme kohti Uttihallia jatkotaktiikasta keskustellen. Päätimme yhteisesti siten, että kaksi partiomme jäsenistä menevät 50km marssimisen jälkeen lämmittelemään mökille saunaa ja aloittamaan oman toipumisen. Muun ryhmän osalta Uttihallissa alkoi NATOon perustuva energian tankkaus.
Niin, olihan siina ennen lenkin hyväksyttävää suoritusta ekoaseella ampuminen. Pistoolilla pamauteltiin jokainen tauluun pisterajan ylitys sotilaalliseen tapaan. Muuten tauko meni huollen. Mieliala on ryhmässä jo hieman uupuneempi, mutta kuitenkin joukon voima aiheutti tsemppitason kasvun. Tauolla on ihmeellinen vaikutus.
75km
Viimeiselle lenkille lähtiessä jalat alkoivat tuntumaan – niin, siis todellakin tuntumaan… Lihakset eivät olleet itselläni maratonilta tutusti kipeinä, mutta lähinnä varpaiden suunnassa jäykkä vaelluskenkäni alkoi tekemään tehtävänsä. Reitti oli kartan mukaan hyvinkin polku ja tie painotteinen.
Kenkiä lukuunottamatta oli erittäin tyytyväinen varustevalintoihini. Nesteytykseen oli letkulla varustettu juomapussi aivan erinomainen. Näin tuli juotua riittävästi. Haglöfsin GoreTex asu oli juuri sopivasti hengittävä asuna kaikkinen tuuletusaukkoineen. Asun alla itselläni oli ainoastaan lyhythihainen tekninen paita. Tauoilla piti erittäi tarkasti pitää huolta, ettei ehtinyt tulla kylmä. Käytin apunani repun sivutaskussa olevaa avaruuslakanaa. Anatominen reppu oli mukavan istuva kantoväline selässä kohtuullisesti painavalle varustekasalle.
Viimeisen kierroksen aikana voimia tuli hieman säästää ja taukoja ajoittaa siten, että viimeisen 5km pikamarssin (1h aikaa) suorittamisen varmittamiseksi pidimme tauon ennen pikataipaleen alkua. Viimeisen kierroksen taukojen rytmitystä muutimme nopeampikiertoiseksi. 30min marssia ja 5min taukoa. Muuten tauolla ehti tulla liian kylmä. Tauot kun alkoivat kulumaan enemmänkin reppu selässä makaaten ja energiapatukkaa jyrsien.
Pikataipaleelle saimme jo tosissaan tsempata toinen toistamme niin henkisen kuin fyysisen rasituksen vuoksi. Oli siinä varmaankin tavallisella lauantaikävelijällä ihmeteltävää ryhmämme vaappuessa kohti tavoitetta. Niin se Uttihalli lopuksi alkoi heijastumaan verkkokalvoille ja pian olimme ilmoittautumassa kisatoimistossa. Onnelliset kaukopartiomarssijat saivat kaulaan ripustettavaksi komeat kultamitalit.
Toipumisen alku
Todellisen kaukopartiohengen mukaisesti ryhmämme suunnisti autoilla heti lähimmälle huoltoasemalle pitsaa ja hanpurilaista syömään. Sen olimme kyllä ansainneet.
Mökillä meitä odottivat lämmin sauna ja kaksi piristynyttä ryhmäläistä. Siitä alkoi välittömästi mitali kaulassa rääkätyn kehon huolto kaikessa mielessä. Taas kerran sai huomata lämpimän veden, kuivien ja pehmoisten vaatteiden ihanuuden. Illan huoltotöiden jatkuessa keskusteltiin ja hehkutettiin toteutettua haastetta. Pian kuitenkin alkoivat yksitellen marssijoiden henkilökohtaiset kynttilät sammua ja mökin täytti tasainen uupuneiden marssijoiden kuorsaus.
Aamuauringon myötä yksi toisensa jälkeen ilmestyi aamupalalle. Pian aloimme valmistelemaan kotiinlähtöä. Kaikilla oli eriasteisia kipuja ja/tai nirhaumia siellä täällä. Kävely muistutti aluksi ehkä ankan vaappumista. Kaikesta huolimatta kotimatkalla suunnittelimme jo vuoden 2013 Kaukopartiomarssiin osallistumista.
Lähdimme perjantaina aamulla ajelemaan Etelä-Pohjanmaalta kohti Uttia. Jo autojen pakkausvaiheessa oli aistittavissa pientä kutinaa kropassa. Matkalla jutut pyörivät tulevan koitoksen ympärillä ja taisipa jokainen ajatella puoliääneen “muistinko ottaa kaiken tarpeellisen” -ajatuksia. Tietysti viimeiset ostokset muonan osalta tehtiin matkan aikana.
Olimme varanneet etukäteen sopivan matkan päästä riittävän ison mökin käyttöömme. Mökissä halusimme olevan riittävästi lepotilaa ja sauna marssin jälkeistä elämää ajatellen. Hyvän mökin löysimmekin. Mökille päästyämme alkoi heti jokaisen osalta omat viimeiset viritykset varusteiden, ruoan ja juoman osalta. Jokaisella oli marssia ajatellen oma visio edellämainituista. Yhteisesti olimme kuitenkin päättäneet syömistaktiikaksi sen, että jokaisen kierroksen välissä teemme varsinaisen ruokailun Uttihallissa. Tämä päätös tietysti vaikutti siihen, mitä marssireppuun pakattiin.
Itse marssihan koostui kolmesta 25km lenkistä, jotka alkoivat ja loppuivat aina Uttihalliin. Sallittua oli säilyttää osaa varusteista hallilla. Ja muutenkin hallissa sai suorittaa henkilökohtaista huoltoa. Tämä oli mielestäni hyvä “helpotus” muuten niin pitkälle suoritukselle. Totuuden nimessä ei kaukopartiomiehillä tainnut olla posliinivessaa käytössä partiomatkoillaan säännöllisin väliajoin, mutta sallittakoon tämä:) Lisäksi jokaiseen kierrokseen sisältyi jotain tehtävää hyväksytyn suorituksen saavuttamiseksi. Nyt edessä oli avoveden ylitys, ekoaseella ammunta ja pikataival.
Juuri ennen lähtöä oli järjestäjän puolesta viimeinen infotilaisuus marssille lähteville. Käyttöömme saimme henkilökohtaiset kartat reittipiiroksien kera paikalle ilmoittautumisen yhteydessä. Tunnelma oli ryhmässämme erinomainen. Pohojalaaset odottivat irtipäästämistä.
25km
Juuri ennen lähtiö oli järjestäjän viime hetken info marssijoille. Olimme saaneet henkilökohtaiset kartat reittikuvauksineen paikalle ilmoittautumisen yhteydessä. Lähdön tapahduttua ryhmämme suunnisti kohti ensimmäistä lenkkiä. Itselläni oli ekojen kilometrien aikana kiva kutina kehossa. Sai lähteä patikoimaan reppu selässä kivassa seurassa otsalampun valossa karttasuunnan maukaisesti kohti haastetta. Aivan aluksi oli tietysti sitä perinteistä repun hihnojen säätelyä ja muutenkin varusteiden kääntelyä. Hieman tuli tunne, että olivatko muut matkaan lähtijät jotenkin eri sarjassa. He häipyivät pimeyteen äänettömästi ja meidän partio pulisi iloisesti.
Pian pimeyden keskeltä putkahti eteemme avoveden ylitys. Kyseinen osuus oli hieman huolestuttanut meitä etukäteen, koska uskoimme veden olevan ajankohta huomioon ottaen melkoisen kylmää. Järjestäjät muuttivatkin alkuperäista suunnitelmaa ja ylityspaikalle oli tuotuna useita pienen pieniä kumiveneitä ylityksen helpottamiseksi. Partiomme meni kokonaisuudessaan veneillä ylitse. Kiinnisaamamme muut marssijat riisuivat vaatteensa, pakkasivat repun jätesäkkiin ja pulahtivat ylitykseen. Yksi samkareista jopa toimi urhesti minun ja marssitoverini kumiveneen perämoottorina. Päästiin hienosti vauhtiiin. Koko partiomme säästyi kastumiselta. Ylityksen jälkeen pidimme ekan tauon.
Karttaamme oli piirrettynä marssireitti, joka noudatteli osittain polkuja ja teitä. Lisäksi jokaisella kierroksella oli karttaa merkitty kaksi tai kolme pakollista rastipistettä, joiden kautta marssin tuli kulkea. Ryhmässä tehtiin päätös, että käytämme yön pimeinä tunteina teitä mahdollisimman paljon hyväksemme. Marssimme eteni reippaasti kellokallen kellon mukaisesti tauottuen. Isommalla tiellä marssiessamme tuli mieleen, että heijastin voisi olla kiva turvallisuuslisä otsalamppujen lisäksi.
Marssi jatkui hilpeissä tunnelmissa, ehkä aamuyön tunteina hieman hiljentyen. Onneksemme keli ei ollut märkä. Lämpöä ei ollut paljoa, ehkä 2-4 astetta kylmimmillään. Kierroksen loppupuolella päätimme suunnistamalla oikaista yhden metsän läpo. Iloisena yllätyksenä vastaamme tuli iso vuolaasti virtaava oja. Ojan yli ei päässyt mitenkään ilman apuvälinettä. Etsimme jotain apuja, mutta laihoin tuloksin. Kävelimme ojan suuntaisesti tietä kohti palaten alkuperäiselle reitille. Onneksi kaksi partion monista silmistä huomasi ojan yli kaatuneen puun. Siitä alkoi sitten yksi partiomme aamuyön mielialaa parhaiten kohottava puuhasteluhetki. Yksitellen toinen toistamme auttaen kapusimme liukkaan puun avulla ojan toiselle puolelle. Siinä oli tuuletuksen paikka.
50km
Uttihalliin saavuttuamme alkoi heti energien tankkaaminen ja varusteiden huolto. Huvitimme itseämme ja “kanssakilpailijoitamme” menemällä pihalle valmistamaan NATO ruokaamme. Oli siinä ihmeteltävää, kun vesitilkka alkoi kiehumaan pussissa itsekseen ja hokkuspokkus. Erittäin energiapitoinen ruoka oli valmista.
Toiselle kierrokselle lähtiessä kehossa oli jo selvästi rasituksen tunnettä. Itse maratonin kokeneena osasin aavistella, että mitä mahdollisesti on tulossa. Vielä tarvitaan lujaa tahtoa ja ryhmän rannustusta. Tässä vaiheessa kenkävalinta puhututti ryhmässä. Itselläni oli jäykkäpohjaiset vaelluskengät. Tämä ei varmaankaan ollut paras valinta, koska kävelystä iso osa toteutettiin poluilla ja tiellä. Tosin reitin varrella oli kosteita paikkoja, joten ei tavallisilla lenkkareillakaan olisi selvinnyt kastumatta. Olisikohan lenkkikenkä/kumisaapas paras yhdistelmä tai pohjastaan taipuvami GoreTex vaellusjalkine?
Heti lähdöstä kaurakäyttöinen navigaattorimme päätti ohjastaa ryhmämme kiertämään ison turvesuoalueen reittipiirroksen vastaisesti toiselta puolelta. Näin tekivät jotkut muutkin pikkupartiot. Kartan mittakaavasta ja ehkä vuosiluvustakin johtuen näihin omiin reitteihin sisältyy aina riskejä. Nytkin meinasi vesioja tuoda lisähaastetta etenemiselle. Matka kuitenkin jatkui tarkkaan tauottuen. Tässä vaiheessa oli jo varmaan kaikille partiomme jäsenille tullut selväksi, että tavoitteen saavuttamisen edellytyksenä ovat toistemme tsemppaaminen, jatkuva suunnitelmallinen eteneminen ja tauoilla tehokas itsemme ja välineistömme huolto.
Kierroksen loppuosalla alkoi ryhmässämme ilmenemään huilia ja murheita. Kova rasitus alkoi tuntumaan kehoissa. Alkoi ilmenemään nivel, hiertymä, lihas ja nesteen imeytymisongelmia. Ongelmat kasvoivat jopa niin suuriksi, että ryhmän etenemisvauhdista hieman tingittiin. “Kaveria ei kuitenkaan jätetä” -periaatteella marssimme kohti Uttihallia jatkotaktiikasta keskustellen. Päätimme yhteisesti siten, että kaksi partiomme jäsenistä menevät 50km marssimisen jälkeen lämmittelemään mökille saunaa ja aloittamaan oman toipumisen. Muun ryhmän osalta Uttihallissa alkoi NATOon perustuva energian tankkaus.
Niin, olihan siina ennen lenkin hyväksyttävää suoritusta ekoaseella ampuminen. Pistoolilla pamauteltiin jokainen tauluun pisterajan ylitys sotilaalliseen tapaan. Muuten tauko meni huollen. Mieliala on ryhmässä jo hieman uupuneempi, mutta kuitenkin joukon voima aiheutti tsemppitason kasvun. Tauolla on ihmeellinen vaikutus.
75km
Viimeiselle lenkille lähtiessä jalat alkoivat tuntumaan – niin, siis todellakin tuntumaan… Lihakset eivät olleet itselläni maratonilta tutusti kipeinä, mutta lähinnä varpaiden suunnassa jäykkä vaelluskenkäni alkoi tekemään tehtävänsä. Reitti oli kartan mukaan hyvinkin polku ja tie painotteinen.
Kenkiä lukuunottamatta oli erittäin tyytyväinen varustevalintoihini. Nesteytykseen oli letkulla varustettu juomapussi aivan erinomainen. Näin tuli juotua riittävästi. Haglöfsin GoreTex asu oli juuri sopivasti hengittävä asuna kaikkinen tuuletusaukkoineen. Asun alla itselläni oli ainoastaan lyhythihainen tekninen paita. Tauoilla piti erittäi tarkasti pitää huolta, ettei ehtinyt tulla kylmä. Käytin apunani repun sivutaskussa olevaa avaruuslakanaa. Anatominen reppu oli mukavan istuva kantoväline selässä kohtuullisesti painavalle varustekasalle.
Viimeisen kierroksen aikana voimia tuli hieman säästää ja taukoja ajoittaa siten, että viimeisen 5km pikamarssin (1h aikaa) suorittamisen varmittamiseksi pidimme tauon ennen pikataipaleen alkua. Viimeisen kierroksen taukojen rytmitystä muutimme nopeampikiertoiseksi. 30min marssia ja 5min taukoa. Muuten tauolla ehti tulla liian kylmä. Tauot kun alkoivat kulumaan enemmänkin reppu selässä makaaten ja energiapatukkaa jyrsien.
Pikataipaleelle saimme jo tosissaan tsempata toinen toistamme niin henkisen kuin fyysisen rasituksen vuoksi. Oli siinä varmaankin tavallisella lauantaikävelijällä ihmeteltävää ryhmämme vaappuessa kohti tavoitetta. Niin se Uttihalli lopuksi alkoi heijastumaan verkkokalvoille ja pian olimme ilmoittautumassa kisatoimistossa. Onnelliset kaukopartiomarssijat saivat kaulaan ripustettavaksi komeat kultamitalit.
Toipumisen alku
Todellisen kaukopartiohengen mukaisesti ryhmämme suunnisti autoilla heti lähimmälle huoltoasemalle pitsaa ja hanpurilaista syömään. Sen olimme kyllä ansainneet.
Mökillä meitä odottivat lämmin sauna ja kaksi piristynyttä ryhmäläistä. Siitä alkoi välittömästi mitali kaulassa rääkätyn kehon huolto kaikessa mielessä. Taas kerran sai huomata lämpimän veden, kuivien ja pehmoisten vaatteiden ihanuuden. Illan huoltotöiden jatkuessa keskusteltiin ja hehkutettiin toteutettua haastetta. Pian kuitenkin alkoivat yksitellen marssijoiden henkilökohtaiset kynttilät sammua ja mökin täytti tasainen uupuneiden marssijoiden kuorsaus.
Aamuauringon myötä yksi toisensa jälkeen ilmestyi aamupalalle. Pian aloimme valmistelemaan kotiinlähtöä. Kaikilla oli eriasteisia kipuja ja/tai nirhaumia siellä täällä. Kävely muistutti aluksi ehkä ankan vaappumista. Kaikesta huolimatta kotimatkalla suunnittelimme jo vuoden 2013 Kaukopartiomarssiin osallistumista.
torstai 27. joulukuuta 2012
Kaukopartiomarssi 2013 (osa 1/3)
Valmistautuminen
Tänä syksynä tarjoutui hieman yllättäen mahdollisuus osallistua ryhmässä “vuoren valloittamiseen”. Nimittäin aikaisemmin syksyllä tuskailin, etten ehdi saavuttaa syksyn aikana riittävän hyvää maratonkuntoa. Mielessä oli halu tehdä jotain liikunnallista isompaa juttua. Yllättäen sain kuulla, että edellisessä bloggauksessa kirjoittamastani työyhteisössä oli aloitettu valmistautuminen Kaukopartiomarssiin. Oikeastaan Kaukopartiomarssista oli kyllä puhuttu ennemminkin, mutta nyt poppoo oli tosissaan. Sinne mennään ja treenit olivat käynnissä.
Kaukopartiomarssi järjestettiin 12.-13.10.2012 Utissa. Kaukopartiomarssitapahtumalla vaalitaan sota-aikaisten kaukopartiomiesten perinteitä. Lyhyesti kerrottuna Kaukopartiomarssissa edetään metsässä ja teillä reppu selässä suunnistaen 24h aikana 75km erilaiset rastipisteet etsien sekä tehtävät ratkaisten. Toki tapahtumassa ovat matkoina 50 ja 25km, mutta ryhmässä oli jo päätös kovimmasta tavoitteesta. Sitten päässäni kolahti. Siinä on se minun tämän syksyn haaste.
Hieman erilainen haaste aikaisempiin verrattuna. Olen toki juossun maratoneja ja osallistunut pitkiin hiihtotapahtumiin. Ja tavoitteellinen kuntoilu on tuttua. Osasin aikaisempiin kokemuksiin pohjautuen uumoilla mitä on odotettavissa. 75km kävely ilman reppuakin tavallisella tiellä on jo sinänsä kuluttava koitos jaloille. Kun asiaan lisätään reppu, maasto, suunnistus, pimeä, kylmä ja ehkä sadekin, niin siinä on vaikeuskerrointa kerrakseen.
Päätöksen jälkeen muutin treeniohjelmaani täysin. Kaikki ulkona tapahtuva liikunta tapahtui vaelluskengillä. Siis kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Välillä selässä oli vesipulloilla täytetty rinkka. Siten sain lisää painoa harteille ja rasitusta kävelyyn. Testailin erilaisia vaatetuksia nopeahkoon kävelyyn rinkka selässä. Kokemuksesta tiesin, että liian lämpöiset vaatteet aiheuttaisivat hikoilun kautta nopeaa uupumista. Sykemittarista oli kiva seurata erilaisten lisäpaino-vaate-nopeus-maasto-valaistus-kosteus olosuhteiden vaikutusta.
Yhteinen treeni
Osallistuin yhteen yhteiseen treeniin, jossa halusimme tastata varusteita ja marssivauhtia lepoaikoineen. Taktiikaksi olimme ajatelleet marssivauhdiksi 5km tunnissa siten, että tunnin marssimisen jälkeen pidetään 10 minuutin tauko. Pakkasin rinkkaan tahallaan paljon painoa. Vielä tässä vaiheessa emme tienneet olisiko varsinaisessa Kaukopartiomarssissa maastossa tapahtuva pakollinen useamman tunnin marssilepo. Tämä olisi aiheuttanut kannettavien majoitusvarusteiden mukaanottamisen. Yhteisessä treenissä taaperrimme pienenä partiona Peräseinäjoen metsissä 8h. Siitä kukin voi laskea marssitun matkan, kun tavoitteemme marssivauhdista jotakuinkin piti. Vauhti tuntui hyvältä. Toki jo tässä vaiheessa tuli jo testattua ryhmämme marssijoiden polvia, nilkkoja ja varpaita. Ehkä myös hieman testattiin jo henkistä kanttia varsinaista koitosta ajatellen. Varusteiden osalta yksi ehkä kivoin keksintö oli reppuun laitettava letkulla varustettu juomapussi. Niitä saa vaikka paikallisesta marketista muutamalla eurolla. Juomapussin etu on se, että näinkin pitkäkestoisessa suorituksessa ihan oikeasti tulee juotua riittävästi tasaisesti koko suorituksen ajan. Moista pussia itselläni ei ollut yhteisellä testimarrssillamme. Mutta pian sen jälkeen hankin pussukan omiin treeneihini testattavaksi. Ja hyvältä tuntui.
Yksi erityinen testattava oli myös yömarssiamme ajatellen hankkimani halpa otsavalaisin. Ekassa omassa pimeän ajan treenissäni huomasin pienoisen ongelman. Valo heijastui ikävästi omien silmälasien kautta silmiin. Asia oli korjattuna helposti lippalakilla. Lipasta olisi mahdollisesti hyötyä myös vesisateessa. Siten silmälasit pysyisivät kuivempana. Pimeän ajan treenissä kokeilin myös otsapampun valossa kävellä reippaasti erilaisissa maastoissa. Huomasin heti sykemittarin avulla, että marssivauhti tippuun helposti kostean/risukkoisen maaston ansiosta.
Pikkuhiljaa aloin keräilemään varusteita itse tapahtumaa ajatellen. Mietimme yksin ja yhdessä erilaisia varusteita, juomia ja ruokia. Laskeskelin jopa energiankulutusta koko tapahtumaan ajatellen (24h ja jatkuva rasitus). Pääruoaksi päätimme ottaa Varustelekasta hankittuja NATO taistelumuona -annoksia. Pääasiallinen syy valintaa oli nerokas lämmitystapa. Lämmittämiseen kun ei tarvittu mitään erillistä lämmönlähdettä. Pussiin lisättiin tilkka vettä, kemiallinen reaktio ja hokkuspokkus, ruoka oli valmista. Alla varsinainen varustelista pakkaamisen helpottamiseksi:
Marssiasu: GoreTex puku, tekninen T-paita, lippis, (kylmällä kelillä tekninen alusasu, hanskat, pipo) Vaelluskengät, tuplasukat Vara-/taukovaatteet: Sadeviitta Fleece ja urheiluasu Uimahousut Tekninen T-paita Ohut poolopaita Hanskat Tuplasukat Ohuet muovipussit kastuneiden kenkien sisälle
Ruoka ja juoma repussa: 2 litraa Dexal Light kuntojuomaa (3%) juomapussissa 2 x 0,5 litraa vettä NATO annos ruokaa 3kpl Ruisleipää 12 viipaletta Meetvurstia 24 siivua Rusinoita, suklaata ja pähkinöitä 6 annospussia Energiapatukoita ja -geeliä Keksiä Pikakahvia, teepusseja ja sokeripaloja
Muut varusteet: Rinkka Jätesäkki 3kpl, narua muutama metri Kompassi, karttalaukku, paperi ja kynä GSM + minigrip pussi EA pakkaus, rakkolaastareita, valkovaseniilia (kainalot), steriili im neula (rakkojen puhkaisu) WC paperi muovipussissa Puukko Kuksa, ruokalusikka Alumiininen kahvipannu 0,5 litraa (yhteiseen käyttöön) Avaruuslakana Kello Otsalamppu, taskulamppu Pieni pyyhe
Viimeisinä päivinä ennen varsinaista marssitapahtumaa tein nesteen ja energian tankkaamisen osalta kuten ennen maratonia. Pari-kolme päivää juon riittävästi nestettä. Hiilihydraatteja tankaan Dexal Heavyn avulla sekä syöden hieman normaalia vähemmän salaatteja (=enemmän hiilareita). Kuitenkin varoin syömästä itseäni ähkyyn. Moinen olotila on tullut kokeiltua muutamaan kertaan ennen maratonia.
Varsinainen Kaukopartiomarssi alkoi lähestymään toden teolla. Huomasin itsestäni aikaisemmin koettuja piirteitä. Ajatukset alkavat suuntautumaan yhä enemmän tulevan haasteen suuntaan ja taitaapa näkökenttäkin hieman kaventua. Vuoren valloittaminen alkaa olemaan lähellä, syke nousee, varusteet ovat pakattuna, majoitus- ja matkustusjärjestelyt ovat valmiina, yhteishenki on hyvä sekä oma kroppa on valmiina koitokseen. Seuraavassa bloggauksessa itse suorituksen tuskasta…
Tänä syksynä tarjoutui hieman yllättäen mahdollisuus osallistua ryhmässä “vuoren valloittamiseen”. Nimittäin aikaisemmin syksyllä tuskailin, etten ehdi saavuttaa syksyn aikana riittävän hyvää maratonkuntoa. Mielessä oli halu tehdä jotain liikunnallista isompaa juttua. Yllättäen sain kuulla, että edellisessä bloggauksessa kirjoittamastani työyhteisössä oli aloitettu valmistautuminen Kaukopartiomarssiin. Oikeastaan Kaukopartiomarssista oli kyllä puhuttu ennemminkin, mutta nyt poppoo oli tosissaan. Sinne mennään ja treenit olivat käynnissä.
Kaukopartiomarssi järjestettiin 12.-13.10.2012 Utissa. Kaukopartiomarssitapahtumalla vaalitaan sota-aikaisten kaukopartiomiesten perinteitä. Lyhyesti kerrottuna Kaukopartiomarssissa edetään metsässä ja teillä reppu selässä suunnistaen 24h aikana 75km erilaiset rastipisteet etsien sekä tehtävät ratkaisten. Toki tapahtumassa ovat matkoina 50 ja 25km, mutta ryhmässä oli jo päätös kovimmasta tavoitteesta. Sitten päässäni kolahti. Siinä on se minun tämän syksyn haaste.
Hieman erilainen haaste aikaisempiin verrattuna. Olen toki juossun maratoneja ja osallistunut pitkiin hiihtotapahtumiin. Ja tavoitteellinen kuntoilu on tuttua. Osasin aikaisempiin kokemuksiin pohjautuen uumoilla mitä on odotettavissa. 75km kävely ilman reppuakin tavallisella tiellä on jo sinänsä kuluttava koitos jaloille. Kun asiaan lisätään reppu, maasto, suunnistus, pimeä, kylmä ja ehkä sadekin, niin siinä on vaikeuskerrointa kerrakseen.
Päätöksen jälkeen muutin treeniohjelmaani täysin. Kaikki ulkona tapahtuva liikunta tapahtui vaelluskengillä. Siis kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Välillä selässä oli vesipulloilla täytetty rinkka. Siten sain lisää painoa harteille ja rasitusta kävelyyn. Testailin erilaisia vaatetuksia nopeahkoon kävelyyn rinkka selässä. Kokemuksesta tiesin, että liian lämpöiset vaatteet aiheuttaisivat hikoilun kautta nopeaa uupumista. Sykemittarista oli kiva seurata erilaisten lisäpaino-vaate-nopeus-maasto-valaistus-kosteus olosuhteiden vaikutusta.
Yhteinen treeni
Osallistuin yhteen yhteiseen treeniin, jossa halusimme tastata varusteita ja marssivauhtia lepoaikoineen. Taktiikaksi olimme ajatelleet marssivauhdiksi 5km tunnissa siten, että tunnin marssimisen jälkeen pidetään 10 minuutin tauko. Pakkasin rinkkaan tahallaan paljon painoa. Vielä tässä vaiheessa emme tienneet olisiko varsinaisessa Kaukopartiomarssissa maastossa tapahtuva pakollinen useamman tunnin marssilepo. Tämä olisi aiheuttanut kannettavien majoitusvarusteiden mukaanottamisen. Yhteisessä treenissä taaperrimme pienenä partiona Peräseinäjoen metsissä 8h. Siitä kukin voi laskea marssitun matkan, kun tavoitteemme marssivauhdista jotakuinkin piti. Vauhti tuntui hyvältä. Toki jo tässä vaiheessa tuli jo testattua ryhmämme marssijoiden polvia, nilkkoja ja varpaita. Ehkä myös hieman testattiin jo henkistä kanttia varsinaista koitosta ajatellen. Varusteiden osalta yksi ehkä kivoin keksintö oli reppuun laitettava letkulla varustettu juomapussi. Niitä saa vaikka paikallisesta marketista muutamalla eurolla. Juomapussin etu on se, että näinkin pitkäkestoisessa suorituksessa ihan oikeasti tulee juotua riittävästi tasaisesti koko suorituksen ajan. Moista pussia itselläni ei ollut yhteisellä testimarrssillamme. Mutta pian sen jälkeen hankin pussukan omiin treeneihini testattavaksi. Ja hyvältä tuntui.
Yksi erityinen testattava oli myös yömarssiamme ajatellen hankkimani halpa otsavalaisin. Ekassa omassa pimeän ajan treenissäni huomasin pienoisen ongelman. Valo heijastui ikävästi omien silmälasien kautta silmiin. Asia oli korjattuna helposti lippalakilla. Lipasta olisi mahdollisesti hyötyä myös vesisateessa. Siten silmälasit pysyisivät kuivempana. Pimeän ajan treenissä kokeilin myös otsapampun valossa kävellä reippaasti erilaisissa maastoissa. Huomasin heti sykemittarin avulla, että marssivauhti tippuun helposti kostean/risukkoisen maaston ansiosta.
Pikkuhiljaa aloin keräilemään varusteita itse tapahtumaa ajatellen. Mietimme yksin ja yhdessä erilaisia varusteita, juomia ja ruokia. Laskeskelin jopa energiankulutusta koko tapahtumaan ajatellen (24h ja jatkuva rasitus). Pääruoaksi päätimme ottaa Varustelekasta hankittuja NATO taistelumuona -annoksia. Pääasiallinen syy valintaa oli nerokas lämmitystapa. Lämmittämiseen kun ei tarvittu mitään erillistä lämmönlähdettä. Pussiin lisättiin tilkka vettä, kemiallinen reaktio ja hokkuspokkus, ruoka oli valmista. Alla varsinainen varustelista pakkaamisen helpottamiseksi:
Marssiasu: GoreTex puku, tekninen T-paita, lippis, (kylmällä kelillä tekninen alusasu, hanskat, pipo) Vaelluskengät, tuplasukat Vara-/taukovaatteet: Sadeviitta Fleece ja urheiluasu Uimahousut Tekninen T-paita Ohut poolopaita Hanskat Tuplasukat Ohuet muovipussit kastuneiden kenkien sisälle
Ruoka ja juoma repussa: 2 litraa Dexal Light kuntojuomaa (3%) juomapussissa 2 x 0,5 litraa vettä NATO annos ruokaa 3kpl Ruisleipää 12 viipaletta Meetvurstia 24 siivua Rusinoita, suklaata ja pähkinöitä 6 annospussia Energiapatukoita ja -geeliä Keksiä Pikakahvia, teepusseja ja sokeripaloja
Muut varusteet: Rinkka Jätesäkki 3kpl, narua muutama metri Kompassi, karttalaukku, paperi ja kynä GSM + minigrip pussi EA pakkaus, rakkolaastareita, valkovaseniilia (kainalot), steriili im neula (rakkojen puhkaisu) WC paperi muovipussissa Puukko Kuksa, ruokalusikka Alumiininen kahvipannu 0,5 litraa (yhteiseen käyttöön) Avaruuslakana Kello Otsalamppu, taskulamppu Pieni pyyhe
Viimeisinä päivinä ennen varsinaista marssitapahtumaa tein nesteen ja energian tankkaamisen osalta kuten ennen maratonia. Pari-kolme päivää juon riittävästi nestettä. Hiilihydraatteja tankaan Dexal Heavyn avulla sekä syöden hieman normaalia vähemmän salaatteja (=enemmän hiilareita). Kuitenkin varoin syömästä itseäni ähkyyn. Moinen olotila on tullut kokeiltua muutamaan kertaan ennen maratonia.
Varsinainen Kaukopartiomarssi alkoi lähestymään toden teolla. Huomasin itsestäni aikaisemmin koettuja piirteitä. Ajatukset alkavat suuntautumaan yhä enemmän tulevan haasteen suuntaan ja taitaapa näkökenttäkin hieman kaventua. Vuoren valloittaminen alkaa olemaan lähellä, syke nousee, varusteet ovat pakattuna, majoitus- ja matkustusjärjestelyt ovat valmiina, yhteishenki on hyvä sekä oma kroppa on valmiina koitokseen. Seuraavassa bloggauksessa itse suorituksen tuskasta…
lauantai 15. joulukuuta 2012
Haikea vuori valloitettu
Eilen saavutimme reilun kahdenkymmenen hengen
työyhteisössämme yhteisesti vuoren huipun kokoontuen ruokapöydän ääreen.
Yhteisömme nimittäin hajaantuu vuoden vaihtuessa organisaatiomuutosten
seurauksena osittain hajalleen. Vuosien saatossa vuorotyöläisinä olemme
hitsautuneet melkoiseksi asiantuntijajoukoksi, jakaen ilot ja surut.
Pian tämä yhteisö on historiaa.
Oman vuorenvalloitusteorian mukaan elämä ei kuitenkaan lopu tähän. Yhteisen vuoren valloituksen jälkeen nimittäin seuraa kaksi mielenkiintoista vaihetta. Sitä yhteistä vuoren valloitusta kaikkine kivikkoineen ja tasanteineen on aivan huikeaa muistella. Mikä on hienompaa, kun vastaan tulee jossain päin suomea yksi samaan “kiipeilyseurueeseen” kuulunu henkilö. Sitten taas voimme yhdessä muistella “oi niitä aikoja…”.
Toinen merkittävä asia on väistämättä tapahtumassa aivan meille kaikille. Jokaisella on edessä oma uusi vuori. Se voi olla hyvin samankaltainen aikaisempaan verrattuna. Vuorta ei tarvitse välttämättä valloittaa yksin ja työkaverit voivat olla jopa osittain samoja. Se oma uusi vuori voi olla myös aikaisempaa pienempi tai selkeästi haasteellisempi.
Omalla kohdalla oman uuden vuoren valloitus alkoi jo elokuussa uuden työpaikan muodossa. Työn näkökulma muuttui, vaikkakin aihe pysyi samana. Jo nyt uskallan sanoa, että kyllä kannatti tarttua haasteeseen. Jyrkänteiden jälkeen tulevat pienet tasanteet maistuvat aivan mahtavalta ja on oikeastaan kutkuttavaa, kun en edes tiedä, miten monta jyrkkää kohtaa onkaan edessä. Keräilen varusteista niitä ajatellen. Lopuksi oman vuorenvalloitusteoriani se tärkein asia. Vaikka hetkellisesti kiipeäisit vuoren varjoisella puolella, niin muista tärkein. Aurinko nousee aina vuoren takaa ja alkaa lämmittämään… Oletko juuri sinä koskaan kokenut samanlaisia tuntemuksia omissa haasteissasi?
Oman vuorenvalloitusteorian mukaan elämä ei kuitenkaan lopu tähän. Yhteisen vuoren valloituksen jälkeen nimittäin seuraa kaksi mielenkiintoista vaihetta. Sitä yhteistä vuoren valloitusta kaikkine kivikkoineen ja tasanteineen on aivan huikeaa muistella. Mikä on hienompaa, kun vastaan tulee jossain päin suomea yksi samaan “kiipeilyseurueeseen” kuulunu henkilö. Sitten taas voimme yhdessä muistella “oi niitä aikoja…”.
Toinen merkittävä asia on väistämättä tapahtumassa aivan meille kaikille. Jokaisella on edessä oma uusi vuori. Se voi olla hyvin samankaltainen aikaisempaan verrattuna. Vuorta ei tarvitse välttämättä valloittaa yksin ja työkaverit voivat olla jopa osittain samoja. Se oma uusi vuori voi olla myös aikaisempaa pienempi tai selkeästi haasteellisempi.
Omalla kohdalla oman uuden vuoren valloitus alkoi jo elokuussa uuden työpaikan muodossa. Työn näkökulma muuttui, vaikkakin aihe pysyi samana. Jo nyt uskallan sanoa, että kyllä kannatti tarttua haasteeseen. Jyrkänteiden jälkeen tulevat pienet tasanteet maistuvat aivan mahtavalta ja on oikeastaan kutkuttavaa, kun en edes tiedä, miten monta jyrkkää kohtaa onkaan edessä. Keräilen varusteista niitä ajatellen. Lopuksi oman vuorenvalloitusteoriani se tärkein asia. Vaikka hetkellisesti kiipeäisit vuoren varjoisella puolella, niin muista tärkein. Aurinko nousee aina vuoren takaa ja alkaa lämmittämään… Oletko juuri sinä koskaan kokenut samanlaisia tuntemuksia omissa haasteissasi?
torstai 13. joulukuuta 2012
Suksittelua
Se oli siinä. Nyt on aivan pakko kertoa omasta
fiiliksestä. Se on nimittäin kiva.
Minä taidan olla aivan tavallinen aikuinen. Joskus ammoisina aikoina koulumaailmassa kaikkinainen innostus hiihtämiseen tapettiin erilaisilla kilpailuilla ja muutenkin sillä pakkohiihdolla. Niin kävi minullekin. Kaikesta huolimatta selittämättömästä syystä johtuen noin 10 vuotta sitten mieleen alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että jos kuitenkin kävisi hiihtämässä perinteiseen tyyliin. Suksien voitelu ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Into meinasi kaikota kehosta – kunnes koin ahaaelämyksen.
Ettei vaan vanhat sukseni olisi ostettu 15kg sitten? Urheilukaupan asiantuntijan avulla löytyivät uudet sivakat ja annoin suksiteollisuudelle vielä kerran mahdollisuuden näyttää parastaan. Ja hupsista. Sukset aivan oikeasti voi saada luistamaan ja pitämään samalla kertaan. Sitten varsinaiseen asiaan. Minäkin tunnustan eläväni ajoittain “sitku” ja “mutku” elämää. Siis sitten kun ja mutta kun. Näillä sanoilla voi itselleen perustella kaikkea tekemätöntä,
Tänään yllätin itseni. Omat suksiparat ovat olleet käyttämättä jo useamman vuoden varastossa Luoston pääsiäisen liisterit pohjassa. Olin käyttänyt ahkerasti tämän väliajan “sitkua” ja “mutkua”. Jokunen viikko sitten pelastin sukset pölystä ja poistin voiteet pohjasta. Tänään aamulla suksen pohjat saivat hyvältä tervalta haisevan uuden voiteen seurakseen ja kävin ulkoiluttamassa oikein perinteiseen tapaan sivakkojani. Ja olihan kivaa. Latua ei oltu vielä tehtynä koko matkalta koneellisesti, mutta avuliaita muita hiihtäjiä oli suksitellut varmaankin juuri minua ajatellen koko lenkin latu-uraa avaten. Sykkeen nostamista ja maisemien ihastelua tein melkein 8km verran.
Kotiin saavuttua koin vielä pisteen iin päälle. Löysin varastosta omat oikean mittaiset sauvatkin. Olin innostuksissani hiihtänyt 10cm alamittaisilla sauvoilla. Aurinkoisen fiiliksen voi tehdä näköjään hyvin helpolla lumisateesta huolimatta. Varokaa ladulla. Täältä tullaan toistekin….
Minä taidan olla aivan tavallinen aikuinen. Joskus ammoisina aikoina koulumaailmassa kaikkinainen innostus hiihtämiseen tapettiin erilaisilla kilpailuilla ja muutenkin sillä pakkohiihdolla. Niin kävi minullekin. Kaikesta huolimatta selittämättömästä syystä johtuen noin 10 vuotta sitten mieleen alkoi kuitenkin hiipiä tunne, että jos kuitenkin kävisi hiihtämässä perinteiseen tyyliin. Suksien voitelu ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Into meinasi kaikota kehosta – kunnes koin ahaaelämyksen.
Ettei vaan vanhat sukseni olisi ostettu 15kg sitten? Urheilukaupan asiantuntijan avulla löytyivät uudet sivakat ja annoin suksiteollisuudelle vielä kerran mahdollisuuden näyttää parastaan. Ja hupsista. Sukset aivan oikeasti voi saada luistamaan ja pitämään samalla kertaan. Sitten varsinaiseen asiaan. Minäkin tunnustan eläväni ajoittain “sitku” ja “mutku” elämää. Siis sitten kun ja mutta kun. Näillä sanoilla voi itselleen perustella kaikkea tekemätöntä,
Tänään yllätin itseni. Omat suksiparat ovat olleet käyttämättä jo useamman vuoden varastossa Luoston pääsiäisen liisterit pohjassa. Olin käyttänyt ahkerasti tämän väliajan “sitkua” ja “mutkua”. Jokunen viikko sitten pelastin sukset pölystä ja poistin voiteet pohjasta. Tänään aamulla suksen pohjat saivat hyvältä tervalta haisevan uuden voiteen seurakseen ja kävin ulkoiluttamassa oikein perinteiseen tapaan sivakkojani. Ja olihan kivaa. Latua ei oltu vielä tehtynä koko matkalta koneellisesti, mutta avuliaita muita hiihtäjiä oli suksitellut varmaankin juuri minua ajatellen koko lenkin latu-uraa avaten. Sykkeen nostamista ja maisemien ihastelua tein melkein 8km verran.
Kotiin saavuttua koin vielä pisteen iin päälle. Löysin varastosta omat oikean mittaiset sauvatkin. Olin innostuksissani hiihtänyt 10cm alamittaisilla sauvoilla. Aurinkoisen fiiliksen voi tehdä näköjään hyvin helpolla lumisateesta huolimatta. Varokaa ladulla. Täältä tullaan toistekin….
lauantai 27. lokakuuta 2012
Kivan fiiliksen anatomia
Mistä onnellinen olotila tulee? Voitko itse olla oman onnesi seppä? Onko kivan fiiliksen saavuttamisessa erilaisia vaiheita? Siinä mielestäni hyviä kysymyksiä, joihin haluan vastata.
Onnellinen olotila voi tulla hyvinkin pienestä asiasta. Meistä itse kukin voi oikeasti olla oman onnensa seppä. Ja kyllä, mielestäni kivan fiiliksen saavuttamiseen kuuluu usein kolme erilaista vaihetta. Avataanpa ajatustani.
Oman onnen sepän työkalut ovat positiivinen asenne. Positiivinen asenne on kyseisen sepän hallitsevampi asenne, vaikka välillä hieman potuttaisikin. Muista, että aurinko paistaa aina, tosin joskus hieman pilvien yläpuolella. Seppä tarvitsee lisäksi hitusen mielikuvitusta, joitakin voimaannuttavia esineitä, tasapainoilutaitoa ja uskallusta varastaa aikaa itselleen edes vähäsen. Itselläni yksi voimaannuttava esine on kuksa. Juon aina kotona kaffin kuksasta, ellei satu vieraita kyläilemään. Kuksaa käsissä pitämällä koena aina saavani hitusen voimaa kaikkien kivojen kokemusten kautta, joissa kuksa on ollut mukana. Mikähän on juuri sinun voimaannuttava esine?
Tasapainoilutaidolla tarkoitan sitä, että elämä ei saa olla aivan tasapaksua. Kiva fiilis tulee siitä, että on tuntenut ajoittain pahoja fiiliksiä ja selvinnyt niistä. Kun saavuttaa tasapainon erilaisten asioiden vaakakupissa, niin silloin menee hyvin. Mielestäni kivan fiiliksen saavuttamisessa on siis kolme vaihetta. Jos vaiheet onnistuvat hyvin, niin kivaa fiilistä voi ammentaa todella piiiiiitäkään. Jopa vuosia. Aina kun asian muistaa, niin sama kiva fiilis palaa mieleen. Tässä tavoitetta ihan meille kaikille. Uskaltaakohan kukaan kertoa kommenteissa omaa esimerkkiä omasta kivasta fiiliksestä, jonka muistaa vieläkin? Omana esimerkkinä voisin sanoa omien 5 ja 7v poikien kanssa toteutettu patikointiretki metsään yhdeksi yöksi. Nyt herrat ovat 20v molemmin puolin ja vieläkin muistelemme metsäretkeä lämmöllä.
Niin ne kivan fiiliksen kolme vaihetta. Suunnittelu, toteutus ja muistelu. Olen joskus kuullut jonkun oikean vuorikiipeilijän jopa kokeneen suunnittelun, valmistautumisen ja kiipeämisen ylöspäin matkan kokokohdaksi. Varsinaisen tavoitteen saavuttamishetkellä onkin tuntemuksena ollut tyhjyys. Siinäkö se sitten oli?
Bloggasin aikaisempina juttuina kaksi maratonkertomusta. Kaikki 9 maratonkokemustani ovat juuri tyypillisiä kolmivaiheisia kivoja fiiliksiä. Valmistautuminen on kestänyt jopa vuosia, itse suoritus heman alle 5h ja rasituksesta toipuminen joitakin viikkoja. Aivojen sopukoihin tallentuu kuitenkin kyseisestä oman vuoren valloituksesta muistijälki, jonka voi aktivoida vaikka katsomalla myseisen tapahtuman mitalia. Mitalista tuli siis ilmeisesti minulle jonkinlainen voimaannuttava esine kaiken sen eteen annetun tuskan ja ilon jälkeen. Minä ainakin tavoittenen kivoja fiiliksiä…
tiistai 23. lokakuuta 2012
HCM 2001
HCM 2001 SEURAAVAN KERTOMUKSEN KIRJOITIN
”NETTI-JUOKSIJOIDEN” SÄHKÖPOSTILISTALLE 28.8.2001
Valmistautuminen HCM2001:seen alkoi heti edellisestä (HCM2000) maratonista toipumisen jälkeen. Tosin pari kuukautta pidin hyvin ansaittua taukoa pitkistä lenkeistä ja keskityin lähinnä henkisellä puolella yksinkertaisen maratoonarin maineen poistamiseen. Niin, onnea vaan kaikille uusille yksinkertaisille maratoonareille. Yksinkertaisuutenne jatkuu aina toiseen onnistumiseenne asti.
Muuten syksy meni liiankin kevyissä merkeissä urheilullisesti. En oikein saanut itsestäni niskasta kiinni. Ajattelin että kun tässä tuli juostua maraton läpi ja kun olen niin kovakuntoinen, ei sitä tarvitse heti aloittaa uudelleen säännöllistä treenaamista. Asetin kuitenkin takarajaksi vuoden vaihteen. Silloin aloin juoksemaan säännöllisemmin. Harjoitteluni poikkesi hieman edelliseen maratoniin verrattuna. Nyt en tehnyt työvuorolistaani (3vuoro) etukäteen tarkkaa suunnitelmaa joka päivälle. Etenin enemmänkin fiilisten mukaan.
Pyrin juoksemaan yhden pitkän ja rauhallisen lenkin viikossa, 2-4 lyhyempää lenkkiä, silloin tällöin uintia ja kuntopiiriä sekä kävelylenkkejä pitkospuumaisemissa. Tästä fiilisten mukaan etenemisestä huomasin sen sopimattomuuden heikolle luonteelleni. Etukäteen suunniteltu “työvuoroharjoitusohjelmalista” toimii kohdallani valmentajana. Se suorastaan piiskaa lenkille heikkona hetkenä. Jalkavaivoilta olen säästynyt tänä kesänä aika mukavasti. Liekö syynä useampi lepopäivä vaiko jalkojen tottuminen tähän rääkkäykseen. “Juoksijan polvi” vaivaan sain helpotusta “pallohieronnasta”.
Heinäkuun lopulla jouduin työtapaturman seurauksena viikon sairaslomalle olkapäävaivan vuoksi. Silloin aloin epäilemään maratonille osallistumista. Toivuin kuitenkin nopeasti ongelmasta ja lenkillä vaiva ei oireillut. Viimeisen 10:n päivä valmistautuminen ei oikein mennyt nappiin. Työvuoroni olivat suorastaan epäystävällisiä “viimeistä voitelua” ajatellen. Viimeinen pitkä lenkki oli hieman liian aikaisin. Jouduin olemaan ti-ke ja ke-to yöt töissä yhteensä 32 tuntia. Molemmat yöt oli sairaankuljetuksia täynnä. En oikein kerennyt syömään, juomaan eikä lepäämäänkään. Siis todellista tankkausta ja lepoa maratonille. Vielä pisteenä iin päälle valmistautumisessa oli muidenkin maratoonarien tankkausinto. Nimittäin paikallinen iso marketti ei pystynyt toimittamaan appelsiinin makuista Dexalia viimeiseen kahteen viikkoon. Kuvittelin Dexalin tankkausjuoman totuttavan vatsan juoman lipittämiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt omalla kohdallani.
Saavuimme kannustusjoukkoni kanssa (vaimo) perjantaina noutamaan numerolappua. Tietenkään ei tarvinnut yhtään kiirehtiä. Sillä Tampereen jälkeen kaahasin tavoistani poiketen melkein koko loppumatka ohituskaistalla ja stadionille olimme pienen exymisen jälkeen jo kello 20.02. Onneksi juosten kerkesin ennen luukkujen sulkeutumista. Lauantaina päätin ottaa edellisen päivän kiireet takaisin ja olin stadionilla jo 2 tuntia ennen lähtöä. Valmistauduin rauhassa tulevaan koitokseen. Vaihtelin vaatteet, tarkistin kaikkien 14:sta laastarin kiinnityksen ja rasvasin strategiset paikat. Tapasin muutamia tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin. Vierailin myöskin “patsas tapaamisessa”. Siitä todisteena jo listalla näytetyt kuvat. Olen se Häjyt lakkinen istuva keltapuseroinen.
Viimeisenä uutena valmistautumisohjeena kokeilin olla juomatta viimeiset 2 tuntia. Ainoastaan noin 2 dl ja yxi geeli pussi tuli tuhottua ½tuntia ennen starttia. Tällä vältin edellisen vuoden jatkuvan wc:n saalistuksen juoksun aikana. Itse juoksu alkoi rauhallisesti. Jo 2 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen aloin liikkumaan massan mukana kohti lähtöviivaa. Ajattelin juosta 4½ tunnin jäniksen vauhdissa. Alkumatkasta seurailin kilometriaikoja ja oli kovasti rento juoksutunne. Ajattelin, että kun vastaan tulee 30km taulu, jättää Pasi-poika jänikset siihen ja kiihdyttää vauhtia. Mutta, mutta…
Matkan taittuessa huomasin ettei Dexali oikein imeydykään vatsasta viimevuotiseen tapaan. Banaanien ja kurkkujen syönti alkoi tökkimään ja piti siirtyä vesi linjalle. Kohta 30km:n paikkeilla pienessä ylämäessä koin elämäni ensimmäisen krampin ja vielä molemmissa reisissä yhtä aikaa. Jouduin kävelemään loput mäestä. Silloin jänikset meni menojaan. Siitä alkoi minun maratonini. Se oli sitten se paljon puhuttu seinä.
Loppumatka olikin itseni, ohitettavien- ja ohitse juoksevien sankareiden positiivista tuskaa. Välillä juoksin ja välillä kävelin. Periksi en tietenkään antanut. Matka ei nimittäin tapa - vaan vauhti sen voi tehdä. Katsojien hurraaminen oli aina hetkellisesti kannustavaa juoksuaskelien ottamiseksi. Lopuksi alkoi stadion häämöttää. Viimeinen ylämäki ja valokuvauksen vuoksi reippaammat askeleet. Sitten stadionin portti. Väkeä paljon. Kovat hurraukset. Mukana olivat tietysti myös omat kannustusjoukkoni. Mielen valtasi taas sama liikutuksen tunne kuin viime vuonnakin. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Minä tein sen - taas.
Pian sain oikaista väsyneen kroppani nurmelle ja aloitin palauttavan tankkauksen. Tosin vatsa ei oikein iloisesti ottanut heti vastaan täytettä. Nurmikolle kuitenkin tuuli sen verran viileästi, että päätin lähteä pikimmiten kohti kuivia ja lämpimiä vaatteita. Iltaan kuului vielä lyhyt rento kävely, sauna, Burana, IcePower ja kevyttä tankkausta. Seuraavana aamuna olo olikin yllätyksekseni hyvä. Jalat eivät olleet viime vuoden tapaan erityisen kipeät. Jopa portaissa kävely onnistui. Tasaisella en vaappunut kuin maraton-ankka. Jo seuraavan viikon puolessa välissä aloitin lenkkeilyn uudelleen. Jopa hieroja tänään vahvisti että jalat ovat palautuneet todella hyvin koitoksesta. Harjoitus on sittenkin tehnyt tehtävänsä.
Tavoitteenani oli viime vuoden tapaan suoriutua keskeyttämättä, nauttia koko matkasta ja välttää sairaslomaa koitoksen jälkeen. Uusina tavoitteina lisäsin ainakin yhden sekunnin parannuksen viimevuotiseen aikaan (5.10,27) ja yksinkertaisen maratoonarin maineesta pitää päästä eroon. Tavoitteeseeni pääsin mallikkaasti. Matkasta nauttimisen loppu matkasta piti tosin muuttaa positiivisen tuskan kokemiseksi. Aika parani jopa puolella tunnilla (4.43,41 / 4.39,08). Siitä yksinkertaisen maratoonarin maineesta pääsin, mutta huomasin jo matkan aikana, että kyllä maratoonarin pitääkin olla vähän yksinkertainen. Ei kai kukaan muu tee tällaista ja vielä vapaaehtoisesti. Siis olen nyt yksinkertainen mutta onnellinen kaksinkertainen maratoonari. Harjoittelu jatkuu ja uudet tavoitteet häämöttävät…
Valmistautuminen HCM2001:seen alkoi heti edellisestä (HCM2000) maratonista toipumisen jälkeen. Tosin pari kuukautta pidin hyvin ansaittua taukoa pitkistä lenkeistä ja keskityin lähinnä henkisellä puolella yksinkertaisen maratoonarin maineen poistamiseen. Niin, onnea vaan kaikille uusille yksinkertaisille maratoonareille. Yksinkertaisuutenne jatkuu aina toiseen onnistumiseenne asti.
Muuten syksy meni liiankin kevyissä merkeissä urheilullisesti. En oikein saanut itsestäni niskasta kiinni. Ajattelin että kun tässä tuli juostua maraton läpi ja kun olen niin kovakuntoinen, ei sitä tarvitse heti aloittaa uudelleen säännöllistä treenaamista. Asetin kuitenkin takarajaksi vuoden vaihteen. Silloin aloin juoksemaan säännöllisemmin. Harjoitteluni poikkesi hieman edelliseen maratoniin verrattuna. Nyt en tehnyt työvuorolistaani (3vuoro) etukäteen tarkkaa suunnitelmaa joka päivälle. Etenin enemmänkin fiilisten mukaan.
Pyrin juoksemaan yhden pitkän ja rauhallisen lenkin viikossa, 2-4 lyhyempää lenkkiä, silloin tällöin uintia ja kuntopiiriä sekä kävelylenkkejä pitkospuumaisemissa. Tästä fiilisten mukaan etenemisestä huomasin sen sopimattomuuden heikolle luonteelleni. Etukäteen suunniteltu “työvuoroharjoitusohjelmalista” toimii kohdallani valmentajana. Se suorastaan piiskaa lenkille heikkona hetkenä. Jalkavaivoilta olen säästynyt tänä kesänä aika mukavasti. Liekö syynä useampi lepopäivä vaiko jalkojen tottuminen tähän rääkkäykseen. “Juoksijan polvi” vaivaan sain helpotusta “pallohieronnasta”.
Heinäkuun lopulla jouduin työtapaturman seurauksena viikon sairaslomalle olkapäävaivan vuoksi. Silloin aloin epäilemään maratonille osallistumista. Toivuin kuitenkin nopeasti ongelmasta ja lenkillä vaiva ei oireillut. Viimeisen 10:n päivä valmistautuminen ei oikein mennyt nappiin. Työvuoroni olivat suorastaan epäystävällisiä “viimeistä voitelua” ajatellen. Viimeinen pitkä lenkki oli hieman liian aikaisin. Jouduin olemaan ti-ke ja ke-to yöt töissä yhteensä 32 tuntia. Molemmat yöt oli sairaankuljetuksia täynnä. En oikein kerennyt syömään, juomaan eikä lepäämäänkään. Siis todellista tankkausta ja lepoa maratonille. Vielä pisteenä iin päälle valmistautumisessa oli muidenkin maratoonarien tankkausinto. Nimittäin paikallinen iso marketti ei pystynyt toimittamaan appelsiinin makuista Dexalia viimeiseen kahteen viikkoon. Kuvittelin Dexalin tankkausjuoman totuttavan vatsan juoman lipittämiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt omalla kohdallani.
Saavuimme kannustusjoukkoni kanssa (vaimo) perjantaina noutamaan numerolappua. Tietenkään ei tarvinnut yhtään kiirehtiä. Sillä Tampereen jälkeen kaahasin tavoistani poiketen melkein koko loppumatka ohituskaistalla ja stadionille olimme pienen exymisen jälkeen jo kello 20.02. Onneksi juosten kerkesin ennen luukkujen sulkeutumista. Lauantaina päätin ottaa edellisen päivän kiireet takaisin ja olin stadionilla jo 2 tuntia ennen lähtöä. Valmistauduin rauhassa tulevaan koitokseen. Vaihtelin vaatteet, tarkistin kaikkien 14:sta laastarin kiinnityksen ja rasvasin strategiset paikat. Tapasin muutamia tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin. Vierailin myöskin “patsas tapaamisessa”. Siitä todisteena jo listalla näytetyt kuvat. Olen se Häjyt lakkinen istuva keltapuseroinen.
Viimeisenä uutena valmistautumisohjeena kokeilin olla juomatta viimeiset 2 tuntia. Ainoastaan noin 2 dl ja yxi geeli pussi tuli tuhottua ½tuntia ennen starttia. Tällä vältin edellisen vuoden jatkuvan wc:n saalistuksen juoksun aikana. Itse juoksu alkoi rauhallisesti. Jo 2 minuuttia lähtölaukauksen jälkeen aloin liikkumaan massan mukana kohti lähtöviivaa. Ajattelin juosta 4½ tunnin jäniksen vauhdissa. Alkumatkasta seurailin kilometriaikoja ja oli kovasti rento juoksutunne. Ajattelin, että kun vastaan tulee 30km taulu, jättää Pasi-poika jänikset siihen ja kiihdyttää vauhtia. Mutta, mutta…
Matkan taittuessa huomasin ettei Dexali oikein imeydykään vatsasta viimevuotiseen tapaan. Banaanien ja kurkkujen syönti alkoi tökkimään ja piti siirtyä vesi linjalle. Kohta 30km:n paikkeilla pienessä ylämäessä koin elämäni ensimmäisen krampin ja vielä molemmissa reisissä yhtä aikaa. Jouduin kävelemään loput mäestä. Silloin jänikset meni menojaan. Siitä alkoi minun maratonini. Se oli sitten se paljon puhuttu seinä.
Loppumatka olikin itseni, ohitettavien- ja ohitse juoksevien sankareiden positiivista tuskaa. Välillä juoksin ja välillä kävelin. Periksi en tietenkään antanut. Matka ei nimittäin tapa - vaan vauhti sen voi tehdä. Katsojien hurraaminen oli aina hetkellisesti kannustavaa juoksuaskelien ottamiseksi. Lopuksi alkoi stadion häämöttää. Viimeinen ylämäki ja valokuvauksen vuoksi reippaammat askeleet. Sitten stadionin portti. Väkeä paljon. Kovat hurraukset. Mukana olivat tietysti myös omat kannustusjoukkoni. Mielen valtasi taas sama liikutuksen tunne kuin viime vuonnakin. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Minä tein sen - taas.
Pian sain oikaista väsyneen kroppani nurmelle ja aloitin palauttavan tankkauksen. Tosin vatsa ei oikein iloisesti ottanut heti vastaan täytettä. Nurmikolle kuitenkin tuuli sen verran viileästi, että päätin lähteä pikimmiten kohti kuivia ja lämpimiä vaatteita. Iltaan kuului vielä lyhyt rento kävely, sauna, Burana, IcePower ja kevyttä tankkausta. Seuraavana aamuna olo olikin yllätyksekseni hyvä. Jalat eivät olleet viime vuoden tapaan erityisen kipeät. Jopa portaissa kävely onnistui. Tasaisella en vaappunut kuin maraton-ankka. Jo seuraavan viikon puolessa välissä aloitin lenkkeilyn uudelleen. Jopa hieroja tänään vahvisti että jalat ovat palautuneet todella hyvin koitoksesta. Harjoitus on sittenkin tehnyt tehtävänsä.
Tavoitteenani oli viime vuoden tapaan suoriutua keskeyttämättä, nauttia koko matkasta ja välttää sairaslomaa koitoksen jälkeen. Uusina tavoitteina lisäsin ainakin yhden sekunnin parannuksen viimevuotiseen aikaan (5.10,27) ja yksinkertaisen maratoonarin maineesta pitää päästä eroon. Tavoitteeseeni pääsin mallikkaasti. Matkasta nauttimisen loppu matkasta piti tosin muuttaa positiivisen tuskan kokemiseksi. Aika parani jopa puolella tunnilla (4.43,41 / 4.39,08). Siitä yksinkertaisen maratoonarin maineesta pääsin, mutta huomasin jo matkan aikana, että kyllä maratoonarin pitääkin olla vähän yksinkertainen. Ei kai kukaan muu tee tällaista ja vielä vapaaehtoisesti. Siis olen nyt yksinkertainen mutta onnellinen kaksinkertainen maratoonari. Harjoittelu jatkuu ja uudet tavoitteet häämöttävät…
HCM 2000
KYSEISEN KERTOMUKSEN KIRJOITIN ”NETTI-JUOKSIJOIDEN”
SÄHKÖPOSTILISTALLE (VUONNA 2000) PIAN HCM 2000 JÄLKEEN.
Pitipä minunkin ottaa äkkiä näppäimistö syliin ja aloittaa kirjoittamaan kertomusta omasta taivalluksestani. Listalla kun oli hetken epäilyksen varjo kenenkään selviämisestä HCM:sta. Kyseinen laji taitaa olla niitä harvoja urheilulajeja jossa lähes kaikki maaliin tulleet ovat voittajia. Minä ainakin olin tosi voittaja – suorastaan kuningas. Kuninkaallinen olo minulle tuli hieman ennen stadionille nousua edelläni juoksevan miehen juopuneiden kannustajien vilpittömistä huudoista. Aikuiset mieskannustajat nimittäin huusivat kyynel silmässä ja äänet käheinä juoksijalle “SÄ TEIT SEN – SÄ OOT MEIDÄN KUNINGAS!!!” Minäkin meinasin huutaa kuorossa aivan samaa.
Valmistautuminen
Kuten ehkä arvata voi, oli HCM 2000 eka maratonini. Taistoon valmistautumisen aloitin 19.8.1999 harjoituspäiväkirja merkinnällä “Taidan olla aivan hullu mutta nyt se alkaa…” Hulluuteen olen nyt jäävi ottamaan kantaa mutta taisin jäädä koukkuun. Päivämäärän enteen huomasin vasta äsken kun lueskelin päiväkirjaa. Aikaisempaa aktiivista urheilutaustaa ei minulla ole. Syksyllä juoksin 3 kertaa viikossa lyhyitä lenkkejä. Tarkoituksena oli opettaa jaloille lenkille lähtemisen ihanuutta. Keväällä lisäsin viikkoon yhden pitkän lenkin. Kolmivuorotyö toi ohjelmaan kivan sekoittavan lisän. Välillä oli liiankin väsyksissä.
Loppukeväästä osallistuin Kesportin maraton kouluun ja sieltä sain kullan arvoisia vinkkejä. Sen pohjalta tulostin omat työvuoroni HCM:iin asti ja suunnittelin harjoitusohjelman. Viikkooni mahtui 2 maratonvauhtista 6-10 km lenkkiä, 1 intervalli lenkki 1+6+1 km jossa juoksin 5 min kovalla sykkeellä ja 3 min rauhoitin pumppua. Tämä harjoitus oli omasta mielestä kiva lisä. Yksi lenkki oli 15-21 rauhallisemmalla sykkeellä. Lihaskuntoa treenasin yleensä painoilla kertaalleen ja lepoa kahtena päivänä. Suunnitelmani sain pidettyä aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Hierojalla pyrin käymään kerran / kk tahtiin. Kolme viikkoa ennen HCM:a oli 4 viikon rankempi jakso jolloin lisäsin kilometrejä joka päivälle (50-60/vko). Jaloissa lisäys tuntui ekan viikon jälkeen aika rankasti. Pitkin kevättä rasittuneet pohkeet ja sääret innostuivat toden teolla. Kuitenkin palattuani takaisin vähempään viikko km määrään tuli aivan uskon puutetta riittääkö kilometrit.
Sitten viikkoa ennen HCM -hetkeä tuli flunssa. Tosin oli niitä ollut pitkin talvea muutamia mutta tämä tuli juuri NYT. Kokeilin myös sitä pippurilientä ja voin kertoa – se oli pahaa. En tiedä mikä auttoi mutta loppuviikosta keskiviikkona käydyn hieronnan jälkeen nuha hellitti. Torstaina kokeilin lääkärinkin suositteleman 3 km testilenkin kävellen ja juosten. Henki kulki hyvin, lihakset ja fiilis OK. Silloin vasta uskoin että sittenkin… Ja tankkaus jatkui.
H C M
Minulle täysin tuntemattomalle stadionille tulin aivan liian myöhään. Oletin että opasteita löytyisi joka paikasta stadionilla. Ilmeisesti 20 vuoden kokemuksella on vaikea uskoa ettei joku tunnekaan stadionia läpikotaisin. HCM lehden stadionkartan opettelin ulkoa mutta se ei juurikaan auttanut. Taidan olla täysin uusavuton – etten vaan hullu uusavuton kuningas. Nopeasti vaatteiden vaihto ja vaseliinin pursottaminen strategisiin kohtiin sekä muutamia laastareita sinne tänne. Sitten juoksujalkaa lopulta siirryin lähtöalueelle kuvitellen että 14.45 raja on ehdoton. Huomasin vahingossa nettijuoksijoiden kyltinkin mutta en muka kerinnyt käväistä. Ettei vaan olisi ollut hermoilua. Alkuverryttelyksi ajattelin maratonin ensimmäiset 10 km. Itse juoksussa ei ollut isompia ongelmia. Aioin juosta 4.30 jäniksen perässä. Muutin kuitenkin taktiikkaa heti lähdössä. Menen omaa juoksua. Pian kuitenkin kotiseuturakkaus ohjasi tuntemattomaksi jääneen Ilmajoen Maratoonareiden juoksijan vierelleni yli puoleen väliin asti. WC käyntini aikana tiemme sitten erosivat. Kiitos hänelle vetoavusta ja vinkeistä. Banaaneja oli kuulemma suunnilleen kympin kohdassa. Näin kyllä suolakurkut ja “Banaaneja per….” huutavalle juoksijalle sanottiin että niitä löytyy vähän matkan päästä. Mulla se vähän matkaa kesti 34 km:lle asti. Silloin oli omat tankkaukset jo haihdutettu taivaan tuuliin. Reidet olisivat tykänneet lepäillä hiukan (esim. yhden viikon). Ja kyllä banaanit maistuivatkin. Oman geelin kanssa kävi pian kömmähdys. Ennen erästä juomapistettä geelin imeskelyn jälkeen huomasinkin olevani sienipisteellä. Toivottavasti sitä imeskelemääni sientä ei oltu käytetty aiemmin mihinkään sellaiseen…
Haaveilemani loppukiri jäi täysin haaveeksi. Alkupuoliskon 145-155 syke tasoittui lopussa tasan 150 lukemaan. Varsinaista seinää en kokenut missään vaiheessa vaan paremminkin hidasta hiipumista ja täysillä nauttimista uudesta kokemuksesta. Etten vain ole hullu uusavuton masokisti kuningas. Pitkin matkaa jaksoin ihmetellä kovaa kannustusta. Aivan kuin katsojilla olisi ollut tiedossa juoksun vaativuus. Jopa järjestävä porukka osallistui kannustamiseen. Hienoa ja kiitos!
Palautuminen
Maaliin juostuani eivät jalat pettäneet, ei vintti pimennyt eikä oxettanut. Väsytti ja olo oli onnellinen. “Mä tein sen!” Hetken lepäily nurmikolla ja sitten eväspussin ym. antimien kimppuun. Suihkussa totesin kolme rakkoa varpaissa ja kynnet OK sekä lihakset niin kipeän jäykät etten uskalla kovaa venytellä. Yllättäen paikanpäällä eikä seuraavinakaan päivinä ruokapuolelle tullut mitään kovaa tankkaamisen tarvetta. Seuraavana päivänä pissalla käydessä muisti aina juosseensa maratonin. Kovasti juomalla se ongelma poistui ja nestetasapaino palasi. Jalat oli 2 päivää kuin Aku Ankalla. Sai vaappua paikasta toiseen varsinkin portaissa. Omalla hieronnalla ja venyttelyllä olo on jo lähes normaali kolmantena päivänä. Huomenna odottava hieronta on varmaankin piste iin päälle. Siellä saa vielä kertaalleen juosta ekan maratonin läpi ja lihakset palauttavan hieronnan.
Tulevaisuus
Vielä en kenellekään lupaa mitään mutta epäilen jääneeni koukkuun. Kohta taitaa alkaa entistä paremmat treenit seuraavaa maratonia kohti. Ettei vaan olisi vaikka Tukholma 2001. ONNEA KAIKILLE MUILLEKIN SANKAREILLE!!! Ai niin. Mun aika oli 5.10 ja risat.
Pitipä minunkin ottaa äkkiä näppäimistö syliin ja aloittaa kirjoittamaan kertomusta omasta taivalluksestani. Listalla kun oli hetken epäilyksen varjo kenenkään selviämisestä HCM:sta. Kyseinen laji taitaa olla niitä harvoja urheilulajeja jossa lähes kaikki maaliin tulleet ovat voittajia. Minä ainakin olin tosi voittaja – suorastaan kuningas. Kuninkaallinen olo minulle tuli hieman ennen stadionille nousua edelläni juoksevan miehen juopuneiden kannustajien vilpittömistä huudoista. Aikuiset mieskannustajat nimittäin huusivat kyynel silmässä ja äänet käheinä juoksijalle “SÄ TEIT SEN – SÄ OOT MEIDÄN KUNINGAS!!!” Minäkin meinasin huutaa kuorossa aivan samaa.
Valmistautuminen
Kuten ehkä arvata voi, oli HCM 2000 eka maratonini. Taistoon valmistautumisen aloitin 19.8.1999 harjoituspäiväkirja merkinnällä “Taidan olla aivan hullu mutta nyt se alkaa…” Hulluuteen olen nyt jäävi ottamaan kantaa mutta taisin jäädä koukkuun. Päivämäärän enteen huomasin vasta äsken kun lueskelin päiväkirjaa. Aikaisempaa aktiivista urheilutaustaa ei minulla ole. Syksyllä juoksin 3 kertaa viikossa lyhyitä lenkkejä. Tarkoituksena oli opettaa jaloille lenkille lähtemisen ihanuutta. Keväällä lisäsin viikkoon yhden pitkän lenkin. Kolmivuorotyö toi ohjelmaan kivan sekoittavan lisän. Välillä oli liiankin väsyksissä.
Loppukeväästä osallistuin Kesportin maraton kouluun ja sieltä sain kullan arvoisia vinkkejä. Sen pohjalta tulostin omat työvuoroni HCM:iin asti ja suunnittelin harjoitusohjelman. Viikkooni mahtui 2 maratonvauhtista 6-10 km lenkkiä, 1 intervalli lenkki 1+6+1 km jossa juoksin 5 min kovalla sykkeellä ja 3 min rauhoitin pumppua. Tämä harjoitus oli omasta mielestä kiva lisä. Yksi lenkki oli 15-21 rauhallisemmalla sykkeellä. Lihaskuntoa treenasin yleensä painoilla kertaalleen ja lepoa kahtena päivänä. Suunnitelmani sain pidettyä aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Hierojalla pyrin käymään kerran / kk tahtiin. Kolme viikkoa ennen HCM:a oli 4 viikon rankempi jakso jolloin lisäsin kilometrejä joka päivälle (50-60/vko). Jaloissa lisäys tuntui ekan viikon jälkeen aika rankasti. Pitkin kevättä rasittuneet pohkeet ja sääret innostuivat toden teolla. Kuitenkin palattuani takaisin vähempään viikko km määrään tuli aivan uskon puutetta riittääkö kilometrit.
Sitten viikkoa ennen HCM -hetkeä tuli flunssa. Tosin oli niitä ollut pitkin talvea muutamia mutta tämä tuli juuri NYT. Kokeilin myös sitä pippurilientä ja voin kertoa – se oli pahaa. En tiedä mikä auttoi mutta loppuviikosta keskiviikkona käydyn hieronnan jälkeen nuha hellitti. Torstaina kokeilin lääkärinkin suositteleman 3 km testilenkin kävellen ja juosten. Henki kulki hyvin, lihakset ja fiilis OK. Silloin vasta uskoin että sittenkin… Ja tankkaus jatkui.
H C M
Minulle täysin tuntemattomalle stadionille tulin aivan liian myöhään. Oletin että opasteita löytyisi joka paikasta stadionilla. Ilmeisesti 20 vuoden kokemuksella on vaikea uskoa ettei joku tunnekaan stadionia läpikotaisin. HCM lehden stadionkartan opettelin ulkoa mutta se ei juurikaan auttanut. Taidan olla täysin uusavuton – etten vaan hullu uusavuton kuningas. Nopeasti vaatteiden vaihto ja vaseliinin pursottaminen strategisiin kohtiin sekä muutamia laastareita sinne tänne. Sitten juoksujalkaa lopulta siirryin lähtöalueelle kuvitellen että 14.45 raja on ehdoton. Huomasin vahingossa nettijuoksijoiden kyltinkin mutta en muka kerinnyt käväistä. Ettei vaan olisi ollut hermoilua. Alkuverryttelyksi ajattelin maratonin ensimmäiset 10 km. Itse juoksussa ei ollut isompia ongelmia. Aioin juosta 4.30 jäniksen perässä. Muutin kuitenkin taktiikkaa heti lähdössä. Menen omaa juoksua. Pian kuitenkin kotiseuturakkaus ohjasi tuntemattomaksi jääneen Ilmajoen Maratoonareiden juoksijan vierelleni yli puoleen väliin asti. WC käyntini aikana tiemme sitten erosivat. Kiitos hänelle vetoavusta ja vinkeistä. Banaaneja oli kuulemma suunnilleen kympin kohdassa. Näin kyllä suolakurkut ja “Banaaneja per….” huutavalle juoksijalle sanottiin että niitä löytyy vähän matkan päästä. Mulla se vähän matkaa kesti 34 km:lle asti. Silloin oli omat tankkaukset jo haihdutettu taivaan tuuliin. Reidet olisivat tykänneet lepäillä hiukan (esim. yhden viikon). Ja kyllä banaanit maistuivatkin. Oman geelin kanssa kävi pian kömmähdys. Ennen erästä juomapistettä geelin imeskelyn jälkeen huomasinkin olevani sienipisteellä. Toivottavasti sitä imeskelemääni sientä ei oltu käytetty aiemmin mihinkään sellaiseen…
Haaveilemani loppukiri jäi täysin haaveeksi. Alkupuoliskon 145-155 syke tasoittui lopussa tasan 150 lukemaan. Varsinaista seinää en kokenut missään vaiheessa vaan paremminkin hidasta hiipumista ja täysillä nauttimista uudesta kokemuksesta. Etten vain ole hullu uusavuton masokisti kuningas. Pitkin matkaa jaksoin ihmetellä kovaa kannustusta. Aivan kuin katsojilla olisi ollut tiedossa juoksun vaativuus. Jopa järjestävä porukka osallistui kannustamiseen. Hienoa ja kiitos!
Palautuminen
Maaliin juostuani eivät jalat pettäneet, ei vintti pimennyt eikä oxettanut. Väsytti ja olo oli onnellinen. “Mä tein sen!” Hetken lepäily nurmikolla ja sitten eväspussin ym. antimien kimppuun. Suihkussa totesin kolme rakkoa varpaissa ja kynnet OK sekä lihakset niin kipeän jäykät etten uskalla kovaa venytellä. Yllättäen paikanpäällä eikä seuraavinakaan päivinä ruokapuolelle tullut mitään kovaa tankkaamisen tarvetta. Seuraavana päivänä pissalla käydessä muisti aina juosseensa maratonin. Kovasti juomalla se ongelma poistui ja nestetasapaino palasi. Jalat oli 2 päivää kuin Aku Ankalla. Sai vaappua paikasta toiseen varsinkin portaissa. Omalla hieronnalla ja venyttelyllä olo on jo lähes normaali kolmantena päivänä. Huomenna odottava hieronta on varmaankin piste iin päälle. Siellä saa vielä kertaalleen juosta ekan maratonin läpi ja lihakset palauttavan hieronnan.
Tulevaisuus
Vielä en kenellekään lupaa mitään mutta epäilen jääneeni koukkuun. Kohta taitaa alkaa entistä paremmat treenit seuraavaa maratonia kohti. Ettei vaan olisi vaikka Tukholma 2001. ONNEA KAIKILLE MUILLEKIN SANKAREILLE!!! Ai niin. Mun aika oli 5.10 ja risat.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Päiväkahvi
Eilen käytin kaksi tuntia varsinaisen henkisen kukkulan valloittamiseen. Olin poikkeuksellisesti arkipäivävapaalla. Kotona oli pari yksinkertaista kotiaskaretta odottamassa tekijäänsä. Puolen päivän jälkeen olin jo saanut katseltua telkkarista nauhoitettuja ohjelmia, pelailtua tietokoneella, syötyä… Siis täysin joutenoloa. Tuli tunne, että saankohan tehtyä odottavia kotitöitä.
Sitten tein päätöksen. Telkkari kiinni, vesi kiehumaan termospulloa varten, pienet eväät ja kuksa reppuun ja sitten pikaisesti (5min) kotityöt valmiiksi. Kumpparit jalkaan, pipo päähän ja huristelin autolla läheiselle ulkoilureitistölle. Kävelin hiljaisessa metsässä kaikkien vesilammikoiden kautta pitkospuiden päähän. Jostain syystä aloin viheltelemään lintujen laulun sekaan “Kukkurukuu” kappaletta. Se on jostain syystä minun henkilökohtainen “korvamato”. Siitä ei pääse irti, ei sitten millään.
Käväisin pitkospuita pitkin suon laidassa, jossa näin kaksi hahmoa poimimassa karpaloita. En halunnut häiritä heitä, enkä oikeastaan tulla itsekään häirityksi. Jätin hahmoille pitkospuille tikuista tehdyn viestin “MOI”. Sitä tarina ei kerro, ovatko he löytäneet viestiä, viekö metsän eläimet tikut vai huuhteleeko sade ne suohon. Sainpahan kuitenkin sanottua…hih… Päätin joutilaan vaelteluni laavulle. Siivosin laavun ympäristöstä retkeilijäystävieni hukkaamia roskia. Jostain syystä he ovat olleet niin uupuneita, että käsistä on tippunut monelaista roskaa. Mielessäni ajattelin, että mitä mahtaa se seuraava laavulla vieraileva patikoija ajatella saavuttuaan. Huomaakohan siistittyä ympäristöä? Eipä sillä toisaalta ole suurta merkitystä Minulle ainakin tuli kiva mieli. Kruunasin päiväkaffihetkeni kuksasta juodulla pikakahvilla, rusinoilla ja yhdellä suklaakeksillä. Pakkasin kahvihetkitarpeeni reppuun ja käveleskelin rauhallisin mielin kaikkien vesilammikoiden kautta autolle. Kotona olo oli tyytyväinen. Taas tuli tehtyä pienen pieni vuoren valloitus. Hymyilytti…
torstai 18. lokakuuta 2012
Prologi
Uskon vakaasti siihen, että me kaikki kykenemme valloittamaan vuoren.
Kaikilla ei vuori ole aivan samanlainen. Joskus vuoria on useita
peräkkäin, joskus seuraavaa vuorta ei ole ollenkaan näkyvissä.
Itse valloitin yhden upean vuoren muutama päivä sitten. Vuoren valloittaminen ei ole aina helppoa. Usein valloittamiseen liittyy jonkun asteista tuskaa. Näin kävi viimeksikin.
Sitten se ihmeellinen asia. En ole missään tapauksessa vuorikiipeilijä. Oikeastaan en ole edes ollut koskaan oikean suuuuuren kivisen vuoren juurella. Mielestäni omat vuoret voivat olla rakennettu jostain aivan muusta…
-Pasi-
Itse valloitin yhden upean vuoren muutama päivä sitten. Vuoren valloittaminen ei ole aina helppoa. Usein valloittamiseen liittyy jonkun asteista tuskaa. Näin kävi viimeksikin.
Sitten se ihmeellinen asia. En ole missään tapauksessa vuorikiipeilijä. Oikeastaan en ole edes ollut koskaan oikean suuuuuren kivisen vuoren juurella. Mielestäni omat vuoret voivat olla rakennettu jostain aivan muusta…
-Pasi-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)